Kun Jean nosti päätänsä, näki hän Henrietten rauhallisesti panevan säkin onnettoman pään alle, käännettyään hänet ensin selälleen. Jean syöksyi esiin, tempasi hänet rajusti takaisin puun taakse, jossa oli suojassa Mauricen kanssa.
— Tahdotteko siis tulla ammutuksi?
Henriette ei näyttänyt tietävän miten tuhmasti oli menetellyt.
— Ei suinkaan… En uskaltanut kauvemmin olla yksinäni etehisessä…
Olen kernaimmin täällä teidän kanssanne.
Ja hän jäi heidän kanssaan. He asettivat hänet istumaan viereensä puuta vasten nojalleen, ampuivat sitten viimeiset latinkinsa, toisen oikealle, toisen vasemmalle, sellaisella innostuksella, että unohtivat sekä väsymyksensä että pelkonsa, niin, jopa vaarankin, jossa he olivat.
— Katso tuonne, Maurice, sanoi Henriette äkisti, eikö tuo kuollut kuulu Preussin kaartiin?
Hän oli vähäsen aikaa katsellut erästä kaatunutta vihollista — tanakkaa, tuuheaviiksistä poikaa — joka makasi vallilla. Hattu oli vierinyt muutaman askeleen päähän, leukahihna oli mennyt säpäleiksi. Ruumista verhosi todellakin kaartilainen univormu: harmaat housut, valkeanauhainen sininen takki, viitta kierretty kokoon ja sidottu kannattimeen.
— Vakuutan että se on kaartilainen… Minulla on kotona valokuva, jonka Günther serkku lähetti meille…
Hän vaikeni, nousi ylös ja meni kuolleen luo. Kukaan ei voinut häntä siitä estää: kumartui kuolleen viereen, nähdäkseen minkä rykmentin numero hänellä oli.
— Neljäs, huudahti hän, oi, olisin lyönyt siitä vaikka vetoa…