Hän tuli takaisin, kuulasade suhisi hänen korvissaan.
— Niin, neljäs rykmentti, se on katalaa … Güntherin rykmentti.
Mauricen ja Jeanin oli vaikeata rauhoittaa häntä. Hän pisti päänsä esiin, tahtoen katsoa metsään päin, josta preussiläiset ampuivat. He luulivat varmaankin että heitä olisi kylliksi suuri joukko rynnätäkseen esiin, sillä vähän väliä näkyi heitä metsän syrjässä; he kärsivät kauheita tappioita, joita ranskalaisten kuulat tuottivat.
— Katsokaa! sanoi Jean, tuo on ehkä serkkunne … tuo upseeri, joka tulee ulos talon vihreästä akkunasta!
Eräs kapteeni tuli näkyviin, hänet voi hyvästi tuntea kultakauluksestaan ja kultakotkasta, jonka auringon säteet saattoivat välähtelemään kuin valkean. Hän nosti miekkansa pystyyn ja antoi käskyn sotilaille; välimatka oli lyhyt, tuskin kahtasataa metriä, joten hänet voi nähdä erittäin hyvin: lyhyt vartalo, nuoret lujapiirteiset kasvot, vaaleat viikset.
Henriette tarkasteli häntä vähän aikaa.
— Niin, sanoi hän, se on Günther. Tunnen hyvin hänet.
Maurice teki kummallisen liikkeen, lisäten:
— Serkkumme… Aivan oikein, perhana vieköön, hän saa korvata, mitä on tehnyt Weissille.
Vavisten nousi Henriette ylös, sieppasi pyssyn Mauricelta ja ampui ilmaan.