— Ei, ei! Älä tähtää sukulaista, se on liian kauheata!
Ja tämän sanottuaan vaipui hän maahan puun taakse, peitti kasvot käsiinsä ja itki katkerasti. Hän ei voinut hillitä itseään kaiken sen jälkeen mitä oli nähnyt.
Sillä aikaa riemuitsi Rochas, hänen ympärillään seisoi hänen väkensä, jota hän oli innostuttanut. Nähtyään preussiläiset ampuivat he niin rajusti että näiden täytyi vetäytyä metsään.
— Malttakaa, lapseni! Älkää lauaisko! … oi, niitä pettureita, kuinka he ampuvat! Antakaamme heille mitä he tarvitsevat!
Hän oli mielissään. Näytti nauttivan yhtä suurta luottamusta kuin ennenkin. Näytti unohtaneen kaiken mitä hän oli päivällä nähnyt, unohtaneen tappion ja paon.
Tuon laaksossa väijyilevän joukon olisi hän mielellään ajanut pakoon ja hymyili jo tyytyväisesti tälle voitolleen.
Hän kuului vanhaan kunniakkaasen sotajoukkoon, joka valloitti koho maailman rakastettunsa ja viinipullon välillä.
— Tuhat tulimaista, pojat, ainoa mitä voimme tehdä, on antaa heille aimo selkäsauna. — Eikä tämä voi päättyä muulla lailla. — Kuinka? eihän se suuresti muuta asiaa vaikka olemmekin voitetut. Voitetut! Onko se mahdollista? Vielä ponnistus, pojat, saatte nähdä, että he pakenevat kuten akanat tuuleen.
Hän viittoili pitkillä laihoilla käsillään ja laverteli niin hyvin, että sotilaat eivät voineet olla hänestä pitämättä.
Äkkiä huusi hän: