Näiden näkeminen tuotti Delaherchelle suurta helpoitusta, hänen huoneensa ei siis vielä ollut ryöstetty. Puutarhassa, josta muutamat lyhdyt valaisivat himmeästi sairaalaa, valtasi tehtailijan kova väristys, — hän ajatteli kurjuutta, jota täällä näki kaikkialla. Hän satutti erästä sotilasta, joka makasi kivisillalla, mutta muisti yht'äkkiä että tämä mies olikin asetettu vartioitsemaan seitsemännen armeijaosaston kassaa, vaikka ei kukaan tainnut tietää sitä tänä sekasorron hetkenä.
Sitäpaitsi näytti siltä kuin talo olisi ollut tyhjä, — huoneet olivat pilkko pimeät ja ovet auki. Palvelijat oli viety sairaalaan, keittiössä ei ollut ketään; huono lamppu vaan levitti himmeätä valoaan.
Delaherche sytytti valkean ja meni saliin pääportaista, kun ei tahtonut herättää puolisoansa ja äitiänsä, jotka epäilemättä nukkuivat jännittävän päivän jälkeen. Mutta kun hän astui työhuoneeseensa, peräytyi hän hämmästyneenä; — sohvalla, jolla kapteeni Beaudoin edellisenä päivänä oli maannut, nukkui eräs vieras sotilas, — hän ei käsittänyt tätä, ennenkuin lähempää tarkasti ja tunsi hänet rouva Weissin veljeksi, — nyt hän näki myös erään toisen sotilaan lattialla kääriytyneenä peitteeseen. Molemmat nukkuivat sitkeästi.
Tehtailija meni sitten vaimonsa kamariin, joka oli vieressä; täällä paloi pöydällä lamppu, — kaikki oli hiljaista. Gilberte oli heittäynyt vaatteet päällä sänkyyn, hän nukkui rauhallisesti, mutta Henriette istui hänen vieressään, pää patjaan nojaantuneena; hän huokasi syvään unessaan, päästi silloin tällöin haikeita valituksia ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Delaherche seisoi hetken katsellen heitä, — häntä halutti herättää puolisonsa ja saada tietää mitä oli tapahtunut. Oliko Henriette todella ollut Bazeillesissa? Hän ehkä kertoisi hänelle jotakin.
Mutta hän ei hennonut herättää heitä, ja aikoessaan siis poistua näki hän kynnyksellä äitinsä, joka viittasi Delahercheä seuraamaan häntä.
He menivät ruokasalin lävitse, täällä ei tehtailija voinut enään hillitä hämmästystään.
— Kuinka, äitini, te ette ole vielä levolla?
Vanhus ravisti päätään ja vastasi matalalla äänellä:
— En voi nukkua; — istuin nojatuolissa överstin vieressä. Hänellä on kova kuume, heräsi joka hetki ja kysyi minulta … olen niin onneton, en tiedä mitä olisin vastannut. Tule kanssani hänen luokseen!
Översti Vineuil makasi rauhattomassa kuumeessa. Hänen punaisia kasvojaan ja valkoisia viiksiään voi eroittaa ainoastaan himmeästi, sillä rouva Delaherche oli asettanut sanomalehden lampun eteen, joten siinä huoneen syrjässä oli vallan hämärä. Valo lankesi rouvaan, joka oli istuutunut nojatuoliin, kädet syliin vaipuneina, kasvoissa surullinen, haaveileva katse.