Hänen vasen jalkansa oli sidottu. Kuitenkin onnistui hänen kyynärpäillään ja polvillaan ryömiä Bastianin luo, hän kokosi kaikki rahat, aukasi kuolleen kädet ja haki viitan kaikista poimuista; kun hän pääsi takaisin vuoteelleen, huomasi hän että kaikki katselivat mitä hän puuhasi. Hän lausui tyyneesti:
— Hänellä ei ollut niistä mitään hyötyä. Olisi synti tuhlata noin rahoja…
Maurice ei voinut kestää kaikkea tätä kurjuutta, hän veti Jeania pois. Kun he menivät leikkaushuoneen lävitse, näkivät he siellä Bourochen suuttuneena siitä, ettei saanut enempää kloroformia. Hän oli juuri leikkaamaisillaan erään nuoren sotilas-raukan jalkaa. Maurice ja Jean riensivät pois, etteivät kuulisi sairaan huutoa.
Samassa tuli Delaherche kadulta. Hän viittasi heitä luokseen ja huusi:
— Joutukaa, joutukaa! Saamme aamiaista, kyökkipiian on onnistunut saada maitoa. Todellakin, ei ole hullumpaa saada jotain lämmintä.
Hän koetti hillitä iloaan, mutta ei voinut. Hän hiljensi ääntänsä ja lisäsi säteilevin silmin:
— Nyt on se viimeinkin päätetty! Kenraali Wimpffen on määrätty allekirjoittamaan suostumuksen.
Oh, mikä ääretön huojennus se oli hänelle. Hänen tehtaansa oli pelastettu, julmat painajaiset ohitse, — elämä alkoi taas, vaikka surullinenkin, mutta se oli elämää, elämää viimeinkin! Hän oli tavannut kello yhdeksän aikana pikku Rosen, joka meni tätinsä, leipojan, luo hakemaan leipää. Ja hän oli kertonut Delaherchelle mitä oli tapahtunut aliprefektin luona. Kello kahdeksan aikana oli kenraali Wimpffen saanut uudestaan käskyn kutsua kokoon sotaneuvoston: neljättäkymmentä kenraalia, joille hän oli kertonut menestystensä seuraukset, hyödyttömät vaivansa, voittajien kovat vaatimukset. Hänen kätensä vapisivat, syvä liikutus täytti hänen silmänsä kyynelillä. Hänen vielä puhuessaan tuli eräs översti preussiläisestä yliesikunnasta kenraali Moltken lähettiläänä muistuttamaan heitä, että jos ei päätös ole tehty kello kymmeneksi, alkaa ampuminen uudestaan. Sotaneuvosto ei tiennyt parempaa neuvoa kuin lähettää yksi kenraaleista Bellevueen hyväksymään ehdot, jotka tarjottiin voitetulle joukolle. — Nyt oli kaikki jo varmaan tapahtunut; koko ranskalainen joukko oli otettu vangiksi aseineen ja varustuksineen.
Rose oli sitäpaitsi puhunut kiihtyneestä mielestä, joka vallitsi koko kaupungissa. Aliprefektin luona hän oli nähnyt monta upseeria, jotka riistivät takistaan pois olkaliput ja itkivät kuin lapset. Meusen sillalla oli koko rykmentti kyrassierejä heittänyt miekkansa veteen; kaartilaiset ottivat pyssynsä ja musersivat tyvet rikki muureja vasten, mutta tykkimiehet tekivät mitä vaan voivat hävittääkseen kanuunat ja kuularuiskut. Toiset hautasivat tai polttivat lippunsa.
Turennen torilla seisoi vanha kersantti rajapyykillä, herjasi päälliköitä ja soimasi heitä kuin olisi tullut järjettömäksi. Monessa paikassa seisoi sotilaita aivan kuin halvattuina, kyyneleet silmissä. Mutta olipa niitäkin, jotka iloitsivat, — heidän kurjuutensa on siis kuitenkin päättynyt, he olivat vankia, heidän ei enään tarvitseisi taistella. He olivatkin kärsineet paljon marssiessaan pitkät matkat syömättä, — kauvan he olivat turhaan nähneet nälkää ja janoa. Toiset olivat paljoa väkevämmät, mitä hyödytti siis taistella kuin hullut heitä vastaan. Paljoa parempi olisi ollut että heidän päällikkönsä olisivat myyneet heidät tehdäkseen lopun kaikesta tästä! Olisi niin suloista saada leipää ja vuode, mihin saisi käydä maata.