Rouva Delaherche otti miekan huostaansa. Mutta nähtyään vanhan ystävänsä toivottoman katseen, ei hän kätkenytkään sitä, niinkuin poika käski, vaan taittoi sen polvensa päällä erinomaisella voimalla, jota ei kukaan olisi luullut hänellä olevan. Översti laskeutui jälleen maata, kyyneleet vierivät hänen poskilleen nähdessään vanhan rouvan lempeän katseen.
Kyökkipiika oli sillä aikaa tuonut kahvin ja maidon ruokasaliin. Henriette ja Gilberte olivat heränneet. Gilberten kasvot olivat kalpeat, silmät kirkkaat: hän syleili ystäväänsä ja surkutteli tätä sydämmensä pohjasta. Maurice istui sisarensa viereen, Jean vastapäätä Delahercheä. Vanha rouva ei millään ehdolla tullut pöydän luo istumaan, vaan muut veivät hänelle kupillisen kahvia sängyn viereen. Vähitellen muuttui mieliala vilkkaammaksi. Kaikki olivat olleet väsyksissä ja nälissään, — oliko ihme että siis iloittiin, kun sai istua tässä terveenä ja nauttia lämmintä ruokaa, sillä aikaa kuin niin monet tuhannet kuljeksivat vielä ympäri eikä heillä ollut kattoa päänsä päällä. Suuressa, valoisassa ruokasalissa oli levitetty pöydälle kuultavan vaikea pöytäliina, joka lisäsi vielä kahvin makua.
Sitten alettiin keskustella. Delaherche, joka oli tullut jälleen arvokkaaksi ja rikkaaksi tehtailijaksi, käänsi puheen Napoleon III:nteen, jota hän ei voinut saada pois mielestään, sitten kuin eilen oli nähnyt hänen ratsastavan kuulien keskellä. Hän kääntyi Jeanin puoleen, joka näytti olevan järkevin kaikista.
— Kuulkaahan, voin sen sanoa, keisari on minua pettänyt … ei hyödytä ensinkään että hänen suosijansa puolustavat häntä, hänen on suurin syy meidän tappioomme, sen voi selvästi huomata.
Hän on tykkänään unohtanut että hän muutamia kuukausia sitten esiintyi innostuneena keisarin puoltajana, oli tehnyt mitä voi kansan voitoksi. Ei siinä kyllä että hän olisi säälinyt tätä onnetonta ihmistä, — hän työnsi kaiken syyn keisarin niskoille.
— Hän on kelvoton, kykenemätön ihminen, — Sen voi nähdä joka asiasta, — mutta se ei ole vielä mitään … hän on haaveksija, ajatuksissa ei ole järkeä: syynä onnettomuuteemme oli se että hän sai niin kauvan hallita … ei, ei … eihän ole mitään syytä surkuttelemisiin, ei olla oikeutettuja sanomaan meille että häntä on petetty, että vastapuolue on estänyt häntä kokoamasta miehiään ja tarpeellisia varoja. Hän juuri itse on meitä pettänyt, hänen paheensa ja virheensä ovat syynä meidän kurjuuteemme.
Maurice ei vastannut, mutta hänen oli mahdotonta olla hymyilemättä; Jean, jota tämä valtiollinen keskustelu vähän rasitti, pelkäsi sanovansa tyhmyyksiä ja vastasi sentähden:
— Kerrotaan kuitenkin että hän on kelpo ihminen.
Mutta nämät muutamat sanat saattivat Delaherchen aivan vimmoihinsa.
— Kelpo ihminen!… Niin, olen kyllä sen itsekin kuullut! — Tiedättekö, herra, että tehtaani katto on lävistetty kolmella kranaatilla, eikö se olisi keisarin syy, jos he olisivat polttaneet sen peräti? Voitteko arvata että minä olen kadottanut noin satatuhatta francia tämän kirotun tapauksen tähden!… Ei, ei! Ranska on valloitettu, poltettu, ja hävitetty, teollisuus lakkautettu ja kauppa pysähtynyt pitkäksi ajaksi! Tämä on liikaa. Jos hän todellakin olisi kelpo ihminen, niin on parasta että rukoilemme Jumalaa varjelemaan meitä sellaisesta taitavuudesta!… Hänet peittää lieju ja veri, olkoon siinä!