I.
Taistelu-päivänä käveli Silvine isä Fouchardin pienessä talossa, katsoen Sedaniin päin, joka näkyi olevan keskellä kanuunain savua ja liekkejä. Hän ajatteli koko ajan Honoréta. Seuraavana päivänä lisääntyi hänen levottomuutensa ja tuskansa, kaikilla teillä vilisi vihollisia, mutta he eivät mielellään vastanneet kysymyksiin. Tuskin tiesivät he itsekään mitä oli tapahtunut. Eilispäivän kirkas aurinko oli pilvien peitossa. Rankkasade ikävystytti jo ennestäänkin harmaan laakson ja Rémillyn ylängöt.
Isä Fouchard ei lausunut sanaakaan pojastaan, varmaankaan ei hän paljoa häntä ajatellut, vaan sitävastoin enemmän niitä seurauksia, joita tappelu ja tappio tuottaisivat hänelle itselleen.
Illalla seisoi hän portillaan nähdäkseen mitä tapahtui ulkopuolella. Hän näki silloin miehen kävelevän talon läheisyydessä. Hämmästyksensä oli niin suuri tuntiessaan miehen että hän, huolimatta ympärillä olevista preussiläisistä, huusi sangen kovaa:
— Kuuleppas! oletko se sinä, Prosper?
Rakuuna viittasi myöntyväisesti ja riensi sitten nopeasti vanhuksen luo.
— Kyllä, kyllä se olen minä! En tahdo uhrata henkeäni maailman hyväksi!… Kuulkaahan, isä Fouchard, ettekö tarvitse talossanne ahkeraa poikaa?
Vanhus oli varovainen. Hän tarvitsi kyllä työntekijää talossaan, mutta eipä hänen tarvinnut sitä heti sanoa.
— Ahkeraa poikaa, — en todellakaan tarvitse sellaista tällä hetkellä… Vaan tuleppas kuitenkin sisään saamaan suunavausta. Et saa noin mennä taloni ohitse.
Keittiössä keitti Silvine liemiruokaa, mutta pikku Kaarlo riippui kiinni hänen helmoissaan, leikkien ja nauraen. Ensin ei Silvine tuntenut Prosperia, vaikka he ennen olivat palvelleet samassa talossa, sitten vasta kun hän asetti pöydälle putelin ja kaksi lasia ja näki vieraan lähemmältä, heräsi hänessä vanhoja muistoja. Hän huudahti, varmaankin tuli hän ajatelleeksi Honoréta.