— Aa, tehän olitte siellä kanssa, eikö niin?… Näittekö siellä
Honorén?
Prosper avasi jo suunsa vastatakseen, sitten epäili hän taas. Kaksi viimeistä päivää oli hän elänyt kuin unessa, hän ei tietänyt mitä oli tapahtunut, — hän muisti nähneensä Honorén kuolleena makaavan kanuunansa päällä, mutta tällä hetkellä ei hän ollut varma siitä; minkätähden hän surettaisi Silvineä niin epävarmoilla uutisilla?
— Honoréta! mutisi hän … sitä en todellakaan tiedä, — en voi varmaan sanoa…
Silvine katseli häntä tarkkaan, ikäänkuin tahtoen tutkia häntä perin pohjin.
— Siis ette ole nähneet häntä?
Prosper ravisti päätään.
— Luuletteko että voi muistaa mitä kaikkea tuolla alhaalla näkee? Siellä näkee niin paljon, niin paljon. En voi kertoa juuri mitään tuosta kirotusta taistelusta… En, en edes missä kaikissa seuduissa olen kulkenut. Siellä tulee aivan pyöräpääksi, sen vakuutan teille.
Juotuaan lasin viiniä, jäi hän istumaan vähäksi aikaa, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja koettaen muistaa jotakin.
— Kaikki mitä tiedän, on, että alkoi pimetä kun tulin tuntoihini. Kun kaaduin oli aurinko vielä korkealla, — olin maannut siis useita tunteja, oikea jalkani musertuneena Zephirini alla, joka myös oli saanut kuulan rintaansa. Se ei ollut mitään hauskaa, sen vakuutan teille; ympärillä oli joukko kuolleita, ei elävää kissaakaan näkynyt, ajattelin että minulle kävisi myös samoin kuin monelle muullekin, ellei kukaan pelastaisi minua… Koetin irtautua hevosesta, mutta eläin parka oli liian raskas, — se oli vielä lämmin. Hyväilin sitä ja mainitsin sen nimeä. En unhota ikänäni, mitä tapahtui: Zephir aukasi silmänsä, koetti nostaa päätään, joka makasi maassa omani vieressä. Sitten puhelin sille: Vanha palvelijani, sanoin, ei ole sinun syysi, vaikka oletkin painamaisillasi jalkani poikki. Tahdotko että minäkin tulen raajarikoksi? Tietysti ei se myöntänyt. Sen silmistä voin nähdä kuinka suuresti sitä suretti erota minusta. En tiedä kuinka sitten kävi — siirsikö se itseään vai oliko se täristyksen syy, — mutta sen tiedän että voin nousta pystyyn. Jalkani oli raskas kuin lyijy ja jäykkä kuin puu. Otin Zephirin pään käsivarsiini, sanoin sille että se oli hyvä, uskollinen palvelija, että pidin siitä niin paljon, etten voisi koskaan unhottaa sitä. Se kuunteli sanojani ja näytti niin tyytyväiseltä. Kerran se vielä pudisti itseään ja kuoli sitten. Silmät jäivät auki, se ei kääntänyt niitä pois minusta… Voitko uskoa, kun jätin sen oli sen silmissä suuret kyyneleet … se oli yhtä viisas kuin ihminenkin.
Prosper pysähtyi, — hän itki muistaessaan vanhan ystävänsä kuolemaa. Senjälkeen joi hän vielä lasin viiniä ja jatkoi kertomistaan katkonaisina lauseina: — Tuli yhä pimeämpi, ainoastaan taivaanrannalla oli punanen valo, joka loisti yli taistelutantereen ja valaisi kuollutta hevosta, josta levisi pitkä varjo. Hän oli varmaankin vielä hyvän ajan maannut Zehpirinsä vieressä, sillä hän ei voinut liikuttaa raskasta jalkaansa. Mutta yht'äkkiä valtasi hänet pelko, hän oli varmaankin yksin täällä, hänen täytyi etsiä toisia, täällä oli inhottavaa kuolleiden kesken. Joka taholta ojista, pensaista, kaikista mahdollisista paikoista tuli esille haavoittuneita, jotka yhtyivät pieniksi joukoiksi, neljä tai viisi yhteen. Siten heidän oli helpompi kuolla, eivätkä olleet siis yksin viimeisinä hetkinä. Garennen metsässä oli hän kompastunut kahteen sotamieheen, jotka kuuluvat 43:nteen rykmenttiin; he eivät olleet saaneet naarmuakaan, olivat jääneet metsään odottamaan yötä. Saatuaan tietää hänen tuntevan tien, ilmoittivat he että heidän aikomuksensa oli paeta Belgian rajan yli ennen päivän valkenemista ja pyysivät häntä oppaakseen. Ensin hän kieltäytyi, olisi mieluimmin mennyt Rémillyyn, siellä hän löytäisi varmaan suojapaikan; mutta mistä hän saisi toisen puvun? Garennen metsän ja Rémillyn ylänköjen välillä oli paljon preussiläisiä, heidän riviensä lävitse hän ei voisi päästä univormussaan. Sentähden päätti hän seurata näitä kahta toveriaan. Onneksi saivat he eräästä talosta leivän syödäkseen. Kello kirkontornissa löi yhdeksän kun he läksivät matkallensa. Ainoa suurempi vastus, joka heillä oli, oli silloin kuin joutuivat la Chapellessa vihollisen vartiajoukon keskelle, joka ampui heitä; onneksi he pääsivät sentään pois sieltä ryömien vatsallaan, kiitos siitä pimeydelle ja Prosperille, joka niin hyvin tunsi kaikki tiet. Senjälkeen he eivät enään jättäneet metsää, jossa olivat väijyksissä. Eräällä polulla tapasivat he vartijan, ryntäsivät hänen päälleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään vastustusta, leikkasivat he puukolla hänen kurkkunsa poikki. Sen jälkeen he eivät enää kohdanneet vastuksia, vaan jatkoivat matkaansa iloisesti viheltäen. Kello kolmen seuduissa aamulla he saapuivat pieneen belgialaiseen kylään erään vuokraajan luo, joka aukasi heille latonsa, jossa sitten nukkuivat aamuun asti.