Kun Prosper heräsi, oli aurinko jo korkealla ja toverit kuorsasivat vielä. Hän nousi ylös huomatessaan isännän valjastavan hevosta vankkurien eteen, joihin oli hiilisäkkien alle kätkenyt leipää, ryyniä, kahvia, sokeria ja kaikenlaista muuta ruokatavaraa. Vuokraaja kertoi että hänellä oli kaksi tytärtä naimisissa Raucourtissa, joille hän vei ruokaa, sillä baijerilaiset olivat kulkeneet heidän kuntansa lävitse ja ryöstäneet kaikki. Aamulla varhain oli hän hankkinut tarpeelliset passit. Prosper sai kohta halun istua myös rattaille ja päästä takaisin kotiinsa. Mikään ei ollut yksinkertaisempaa kuin jäädä Rémillyyn vuokraajan ajaessa sen läpi. Kolmessa minuutissa se oli kaikki tehty. Hän sai mieheltä toisen mekon ja housut, kello kuuden aikana hän seisoi jo kirkon luona; viholliset eivät olleet häntä hätyyttäneet kuin pari, kolme kertaa koko matkalla.
— En, nähkääs, en voinut olla siellä kauvemmin, aloitti Prosper taas pienen vaitiolon jälkeen, ja jospa meistä olisi ollut sitten jotakin hyötyä! Mutta mennä vasemmalle tullakseen oikealle, tuntea ettei kelpaa mihinkään, se ei ole hauskaa järjelliselle ihmiselle… Ja sitäpaitsi Zephirini on kuollut, olen aivan yksinäni, parasta on että antaudun jälleen työhöni ja otan auran käteeni ennemmin tänään kuin huomenna. Mitä, isä Fouchard, eikö se ole parempi kuin joutua preussiläisten vangiksi? Teillä on hevosia, — saatte nähdä kuinka niitä rakastan ja hoidan.
Vanhuksen silmät loistivat. Hän kilisteli lasiaan Prosperin kanssa ja puhui vitkaan.
— Niin, kun voin sinua auttaa, olen tekevä sen mielelläni. — Mutta mitä tulee palkkaan, — ei voi puhua siitä ennenkuin sota on loppunut, sillä en todellakaan tarvitsisi miestä ja ajat ovat kovat.
Silvine, joka oli jäänyt istumaan, Kaarlo polvillaan, ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Prosperista. Kun hän huomasi tämän nousevan ylös mennäkseen heti talliin katsomaan hevosia, kysyi hän taas:
— Ettekö ole siis nähnyt Honoréta?
Kysymys tuli niin arvaamatta, että Prosper kutistui kokoon, hän muisti nyt selvästi mitä oli nähnyt. Hän epäili vielä hetken, mutta sanoi sitte;
— Kuulkaa, en tahtonut saattaa teille surua, mutta nyt sanon sen kumminkin. Luulen että hän jäi tuonne alas.
— Jäi alas, mitä tarkoitatte?
— Niin, luulen että preussiläiset antoivat hänelle osansa… Näin hänet makaavan kanuunansa päällä, rinta lävistettynä.