Tuli hetken hiljaisuus. Silvine oli tullut kuolon kalpeaksi, isä
Fouchard oli asettanut lasinsa pöydälle.
— Oletteko varma siitä? kysyi Silvine värisevällä äänellä.
— Rouvaseni, niin varma kuin voi olla asiasta, jonka on omin silmin nähnyt… Se oli pienellä kummulla kolmen puun luona, luulin näkeväni hänen silmänsä olevan ummessa.
Silvinelle se oli kova isku. Kadottaa hänet nyt juuri kuin he olivat luvanneet toisilleen ikuista uskollisuutta, kun Honoré oli luvannut hänet naida heti kuin pääsisi virastaan! Ja nyt hän oli kaatunut, — makasi siellä kuula rinnassa! Hän ei ollut koskaan tuntenut rakastavansa Honoréta niin suuresti kuin nyt: — hänen täytyi saada rakastettunsa — kuolleena tai elävänä — maksoi mitä maksoi.
Kiivaasti pani hän lapsen lattialle ja kirkasi.
— En usko sitä ennenkuin olen nähnyt itse! Koska tiedätte missä hän makaa, voitte seurata minua sinne … jos löydämme hänet, niin tuomme tänne takaisin…
Kyyneleet katkaisivat hänen puheensa, — hän vaipui takaisin tuolilleen, kätki kasvot käsiinsä, koko ruumis vapisi. Kun Kaarlo näki äidin katkeran surun, rupesi hän huutamaan ääneensä. Silvine otti hänen syliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja sanoi:
— Lapsi-raukkani, lapsi-raukkani!
Näytti kuin isä Fouchard olisi saanut ankaran iskun. Hän piti paljon pojastaan, vaikka omalla tavallaan. Hän tuli ajatelleeksi entisiä aikoja, kun hänen puolisonsa vielä eli ja kun Honoré kävi koulua. Hänen vanhoille, kurttuisille poskilleen vieri kaksi suurta kyyneltä. Siitä oli varmaankin jo kymmenen vuotta kuin hän oli viimeksi vuodattanut kyyneleitä. Hän oli niin tottumaton sellaiseen mielenliikutukseen, että rupesi kiroilemaan että he olivat ottaneet hänen poikansa, ettei hän enää koskaan saisi nähdä häntä.
— Autuuteni kautta, on kovin suututtavaa että vaikka ei ole muuta kuin yksi ainoa poika, ei saa sitäkään pitää.