Kun hän vähän tyyntyi, tuli hän jälleen surulliseksi kuullessaan Silvinen puhuvan Honorén takaisin tuomisesta. Ei auttanut, että isä Fouchard esteli häntä — hän pysyi päätöksessään, ilman kiivaita tai vihaisia sanoja, mutta kuitenkin järkähtämättömänä. Ennen niin taipuvaista, suloista Silvineä ei voinut enää hänessä tuntea; silmät, jotka tavallisesti loistivat niin kirkkaasti, olivat päättäväisen, joskin lempeän näköiset, otsansa näytti kalpealta tummien kutrien alla. Hän oli riistänyt hartioiltaan punasen hunnun ja pukeutunut mustiin, kuin olisi ollut leski.
Turhaan koetti vanhus selittää kuinka vaikea oli täyttää hänen aikomuksiansa, puhui vaaroista, joita kohtaisivat, ja mahdottomuudesta löytää ruumista. Hän ei edes vastannut isä Fouchardille, joka näki kuinka vahva hänen päätöksensä oli lähteä yksinään ulos, vaikka joutuisikin vaaraan ja vihollisten vangiksi. Sentähden lähti vanhus Rémillyn pormestarin luo, joka oli vähän sukua hänelle, ja yhdessä he keksivät soman jutun, joka vähän helpottaisi Silvinen etsimistä: hän sanoisi olevansa Honorén todellinen leski ja Prosper olisi hänen veljensä, niin että baijerilaisten kuningas, joka asui "Croix de Malte"-ravintolassa, antaisi heille, sisarelle ja veljelle, kirjallisen luvan etsiä ruumis ja tuoda se takaisin Rémillyyn.
Kaikkeen tähän kului paljo aikaa; nyt oli jo pimeä; — tuskin malttoi
Silvine odottaa seuraavaan päivään lähteäkseen silloin matkalle.
Seuraavana päivänä ei Fouchard tahtonut antaa heille hevostaan, hän pelkäsi ettei saisi koskaan enään sitä takaisin — ehkä preussiläiset anastaisivat hevosen ja ajokalut. Viimein hän suostui vaikka vastenmielisesti, lainaamaan pienen harmaan aasinsa, jonka kärryt olivat siksi suuret, että niihin mahtui ruumis. Hän antoi tarkkoja ohjeita Prosperille, joka oli nukkunut makeasti, mutta joka oli huolissaan retken suhteen, sillä nyt kun hän oli levännyt, selvisi hänen muistinsa yhä enemmän. Viime hetkessä meni Silvine hakemaan oman peitteensä ja levitti sen kärryjen pohjalle. Kun rattaat jo vierivät pois, juoksi hän vielä takaisin ja suuteli Kaarloa.
— Isä Fouchard, jätän hänet teidän huostaanne, katsokaa, ettei hän saa leikkiä tulitikuilla. —
— Kyllä kyllä, olkaa huoletta. —
Valmistukset olivat vaatineet paljo aikaa; kello oli lähemmä 7, kun Silvine ja Prosper noilla pienillä kärryillä, joita harmaa aasi veti, kulkivat Rémillyn jyrkkiä mäkiä. Yöllä oli satanut runsaasti, tiet olivat muuttuneet liejulätäköiksi; suuri, sinisenharmaa, synkkä pilvi ajelehti taivaalla.
Prosper, joka tahtoi kulkea suorinta tietä, oli päättänyt mennä Sedanin kautta. Mutta ennenkun he tulivat Pont-Maugisiin, pysäytti preussiläinen vartija kärryt ja viivytti heitä koko tunnin. Vasta kun passi oli kiertänyt neljän tai viiden korkeamman päällikön luona, sai aasi jatkaa matkaansa ehdolla, että kääntyisivät vasemmalle ja tekisivät pitkän kaarroksen Bazeillesin kautta. Mitään syitä ei ilmotettu, epäilemättä ei tahdottu kaupunkia enemmän täyttää. Kun Silvine kulki Maas-virran rautasillalla, jota ei ollut räjäytetty ilmaan ja joka sitä paitsi muutenkin oli tullut baijerilaisille niin kalliiksi, huomasi hän tykkiväestöön kuuluvan miehen ruumiin kelluvan veden pinnalla. Kaislikko pysäytti sen hetkeksi, mutta sitten se kääntyi ja jatkoi matkaansa virran mukana.
Bazeillesissa, jonka läpi aasi kulki askel askeleelta, vallitsi surkein hävitys mitä sota voi aikaan saada vyöryessään tuhoavan myrskyn tavoin eteenpäin. Oli jo koottu kuolleet, ei ainoatakaan ruumista näkynyt kadulla; vaikka sade oli huuhtonut veren, näkyi kuitenkin punasia lätäköitä, siellä täällä epäilyttävän näköisiä lihajäännöksiä ja hiustukkuja.
Oli sydäntä särkevää nähdä kolme päivää sitten iloisesti hymyilevä Bazeilles raunioina, ei siitä ollut jälellä kuin mustuneet muurinkappaleet. Kirkossa oli tuli vielä valloillaan, rovio savuavia hirsiä keskellä torïa, joista kohosi alinomaa paksu musta savupatsas, leviten taivaalle kuin suruharso. Kokonaisia katuja oli kadonnut; molemmista huoneriveistä oli jälellä vaan palaneita tiililäjiä, joita peitti noki ja tuhka; paksu, pikimusta likakerros kätki alleen kaikki mahdolliset jätteet. Kadun risteyksessä oli kunkin neljän kulman talot hävinneet ikäänkuin myrsky ja tuli olisi raivoissaan vienyt mukanaan. Toiset olivat kärsineet vähemmän; yksi ainoa seista törrötti paikallaan, jota vastoin naapuritalot vasemmalla ja oikealla näytti kuularuisku panneen pirstaleiksi, niin että ne muistuttivat onttoja luurankoja. Tympeätä, sietämätöntä hajua levitti tulipalojen helteiset huurut, mutta ennen kaikkea petroleumi, jota virtasi pitkin katuja.