Joka maakylässä, jonka läpi he kulkivat, eneni yhä hämmennys ja hämmästys, pakenevien ja muuttavien luku lisääntyi, kaikkialla oli tungosta, kaikkialla kuului kirouksia ja sadatusta, parkua ja voivotusta.
Kuta enemmän Maurice näki tätä elämää, sitä enemmän sai suru hänessä vallan. Pitkin leveää maantietä, peltojen ja niittyjen poikki riensivät pakenevat laumat ja kuta lähemmä Belfortia tultiin, sitä tiheämmäksi kävi pitkä loppumaton jono. Ihmisraukat, he luulivat löytävänsä turvaa linnan muurien sisällä! Mies löi hevoskaakkia, vaimo kulki kuorman jälessä taluttaen lapsia. Koko perhe pyrki eteenpäin ähkyen raskaiden taakkojen alla, pienokaiset eivät tahtoneet pysyä mukana, vaivaloista oli kulku polttavalla maantiellä silmiä sokaisevissa tomupilvissä.
Moni oli riisunut sukat ja kengät, avojaloin oli helpompi astua. Ja moni äiti riensi tietä pitkin nuttu auki, imettäen itkevää rintalastaan. Joka silmänräpäys kääntyivät he silmät säikähtyneinä katsomaan taakseen, viuhtoivat käsillään, ikäänkuin olisivat tahtoneet ajaa pois sen, jota pelkäsivät. Ja kauhu ajoi heitä yhä eteenpäin ja epätoivon myrskytuuli pieksi heidän vaaterepaleitaan ja repi palmikolta heidän kiireessä suitut hiuksensa. Toiset taas, talonomistajat ja lampuodit, pakenivat väkineen suoraan peltojen yli ajaen edellään karjalaumojansa, lehmiä ja lampaita, härkiä ja hevosia, jotka he olivat kepillä ajaneet ulos tallista ja navetoista, He kulkivat hiljaisten metsien läpi ja harjuja pitkin, ja heidän mukanaan kulkivat paksut tomupilvet niinkuin ennen vanhaan, jolloin kansakunnat väistyivät ahdistavien barbaarilaumojen tieltä. He aikoivat elää paimentolaisina jossakin kalliolaaksossa, niin kaukana valtatieltä, ettei yksikään vihollinen uskaltaisi heidän luo.
Ja liikkuva tomupilvi katosi tummaan kuusikkoon, määkiminen ja ammuminen herkesi kuulumasta, mutta vaunuja romisi yhä tien täydeltä ja jalkamiesten luku karttui. Belfortin lähellä täytyi joukkojen usein pysähtyä, kun tie oli niin täynnä väkeä.
Eräässä seisahduspaikassa näki Maurice kohtauksen, joka ikipäiviksi painui hänen mieleensä kuin läimäys vasten kasvoja. Tien vieressä oli yksinäinen rakennus, köyhä mökki, ja sen takana kaistale laihaa peltoa. Omistaja ei ollut voinut erota kodistaan, hän oli kovin syvästi juurtunut vähäväkiseen maahansa; hän istui matalassa tuvassaan, masentuneena ja toivottomana, seuraten katseellaan sotamiesten kulkua. Nuori vaimo seisoi vieressä, toinen lapsi käsivarrella ja toinen hänen hameeseensa puristautuneena. He nyyhkyttivät ja vaikeroivat.
Mutta äkkiä temmaistiin tuvan ovi auki ja kynnykselle ilmestyi isoäiti, pitkä ikäkulu vaimo, joka viuhtoi pitkillä laihoilla käsillään. Harmaa tukka riippui suortuvissa päähineen alta ja liehui luisevien teräväpiirteisten kasvojen ympärillä. Ja hänen kiukkunsa oli niin rajaton, ettei hän tahtonut saada ääneen. Sotamiehet nauroivat ensin, siinäpä vasta eukko oli! Mutta sitten alkoivat hänen sanansa kuulua; hän änkytti:
— Roistot, ryövärit, pelkurit koirat!
Yhä kimakammalla äänellä hän huusi heille vasten silmiä vihansa ja ylenkatseensa.
Ja nauru vaikeni, heitä puistatti, he painoivat päänsä alas ja katsoivat muuanne.
— Pelkurimaiset koirat, — ryövärit, — roistot!