— Hevoset, hevoset! Menkää suojaan tuon muurin taa!
Eräältä lähellä olevalta mäenrinteeltä syöksyi täyttä nelistä heitä vastaan lähes sata irtonaista hevosta ilman ratsastajaa; muutamilla oli vielä sälystö selässään. Ne olivat eksyneitä hevosia, jotka, jäätyään taistelutantereelle, olivat vaistomaisesti liittyneet yhteen joukkoon. Ne eivät olleet saaneet apetta eivätkä kauroja kahteen päivään, vaan olivat syöneet ne muutamat ruohonkorret, joita olivat tavanneet siellä täällä, riipineet lehdet pensasaidasta, kalvaneet kuoren puista. Kun nälkä viilsi heidän suoliansa kuin kannus, syöksyivät he pois hurjassa juoksussa tyhjän ja hiljaisen taistelutantereen yli, musersivat kuolleet kavioillaan ja polkivat haavoitetut kuoliaaksi.
Tämä joukko lähestyi kuin tuuliaispää ja Silvine ehti töin tuskin vetää aasin ja kärryt suojaan muurin luo.
— Jumalani! ne tallaavat meidät.
Mutta hevoset olivat jo menneet yli esteen, kuului vaan kuin ukkosen jyrinä, ne nelistivät jo toisella puolella, syöksyivät eräälle solatielle, joka johti metsän laitaan, ja katosivat näkyvistä.
Kuin Silvine oli johtanut aasin tielle, kysyi hän taaskin äänellä, joka vaati vastausta:
— No, missä se on?
Prosper seisoi ja katseli ympärilleen joka puolelle.
— Niitä oli kolme puuta, minun täytyy löytää ne kolme puuta. Tuhat tulimmaista! Ei näe niin tarkoin kuin taistelee, eikä ole niinkään helppo tietää mitä teitä on kulkenut.
Huomattuaan vasemmalla kaksi miestä ja naisen, ajatteli hän kysyä heiltä. Mutta kun hän lähestyi heitä, lähti nainen pakoon ja miehet tekivät uhkaavia liikkeitä; hän huomasi useampia sellaisia olentoja ja kaikki karttoivat häntä, hiipivät pakoon pensaitten seassa kuin pelästyneet eläimet häntä koipien välissä; kaikki olivat hyvin likaisia ja ryysyisiä, aivan rosvon näköisiä. Kun hän huomasi, että siellä, missä nämät ilkeät olennot olivat kulkeneet, oli kuolleilta ryöstetty heidän jalkineensa, niin että heidän paljaat kalmansiniset jalkansa näkyivät, ymmärsi hän vihdoinkin että nämät olennot olivat niitä ruumiiden ryöstäjiä, jotka seurasivat saksalaisia armeijoita, maankulkija-joukkoja, jotka tulivat sotilaitten muassa saadakseen ryöstää itselleen taistelutantereelta mitä vaan voivat. Eräs pitkä, laiha mies juoksi hänen edellään säkki selässä ja taskut rämisevinä kelloista ja hopearahoista, joita oli varastanut ruumiiden taskuista.