Eräs kolmen- neljäntoista vuotias poika antoi Prosperin tulla lähemmäksi ja tämä kuultuaan pojan olevan ranskalaisen alkoi torua häntä, mutta poika vastusti. Mitä nyt sitten? Eikö ollut oikeutta ansaita elatustaan? Hän kokosi kivääriä ja sai viisi sou-lanttia joka kappaleelta, jonka löysi. Hän oli lähtenyt kotikylästään aamulla eikä ollut maistanut ruoan palaakaan eilisestä; sentähden oli ruvennut työhön luxemburgilaiselle urakkamiehelle, joka oli tehnyt välikirjan preussiläisten kanssa tästä kiväärien kokoamisesta taistelutantereelta. Viimeksi mainitut pelkäsivät että aseet, jos rajalla asuvaiset talonpojat kokoaisivat niitä, vietäisiin Belgiaan ja sieltä taas takaisin Ranskaan. Suuri joukko köyhiä raukkoja oli etsimässä kivääriä, repivät ruohoa, etsiessään viittä souta, kuin olisivat poimineet kukkia niityltä.
— Ilkeää tehtävää, mutisi Prosper.
— Saahan toki ansaita elatuksensa, vastasi poika. Minä en varasta keneltäkään.
Koskei poika ollut paikkakunnalta kotoisin, ei hän voinut antaa mitään tietoja, osoitti vaan lähellä olevaa talonpoikaistaloa, jossa oli nähnyt ihmisiä.
Prosper kiitti ja aikoi palata Silvinen luo, huomasi silloin erään kiväärin puoleksi hautaantuneena vakoon. Ensiksi ei tahtonut ilmoittaa sitä pojalle. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän ja huusi ikäänkuin vasten tahtoaan:
— Täällä on yksi … siinä on viisi souta lisää sinulle.
Kun Silvine lähestyi taloa huomasi hän muutamia talonpoikia kaivamassa pitkiä hautoja. Heitä olivat silmällä pitämässä muutamat preussiläiset upseerit, jotka hiljaisina ja jäykkinä, ryhmysauva kädessä, valvoivat työtä. Oli pakoitettu kylän asukkaat hautaamaan kuolleet, sillä pelättiin kostean ilman jouduttavan ruumiiden mätänemistä. Siellä seisoi kahdet kuormavaunut täynnä ruumiita, muutamat sotamiehet purkivat kuormaa, asettivat ruumiit joutuun vieretysten tiheään riviin, tarkastamatta heidän vaatteitaan tai katsomatta muotoa; kaksi miestä peitti suurilla, leveillä lapioilla tämän rivin niin ohuella maakerroksella, että sade jo oli tehnyt siihen aukkoja. Kaikki tämä toimitettiin niin huolimattomasti, että rutto neljäntoista päivän kuluessa oli oleva valmis lähettämään hengästyksensä näistä aukoista. Silvine ei voinut olla seisahtumatta kuopan reunalle ja katselematta näitä kuolleita raukkoja aina sitä mukaa kuin ne asetettiin sinne. Hän vapisi kauhusta, ja luuli jokaisissa verisissä kasvoissa tuntevansa Honorén. Eikö se ollut tuo onneton raukka, joka oli kadottanut vasemman silmänsä? Tai tuo, joka oli saanut leukansa halaistuksi. Jos ei hän kiirehtinyt hakemaan Honorén ruumista tältä äärettömältä tasangolta, ottaisivat nuo sen varmaankin ja hautaisivat muiden joukkoon.
Hän juoksi Prosperin jälkeen, joka oli taluttanut aasin talon portille.
— Jumalani! missä se sitten on? Kysykää!
Talossa oli ainoastaan preussiläisiä sekä eräs palvelija lapsensa kanssa, nämät olivat tulleet takaisin metsästä, jossa olivat olleet kuolla nälkään ja janoon. Tämä oli rauhallinen, patriarkallinen soppi, jossa voi levätä tyynesti ja rauhassa edellisten päivien taistelusta. Sotilaat harjasivat huolellisesti univormujaan, jotka olivat ripustetut vaatenuorille. Eräs oli taitavasti parsinut housuissaan olevan reiän ja vahdin kokki oli sytyttänyt suuren valkean keskelle pihaa ja asettanut kiehumaan liemikattilan, josta lähti maukas kaalin ja sianlihan haju. Valloittaminen tapahtui kaikessa rauhassa ja täydessä järjestyksessä. Luuli näkevänsä rehellisiä porvareita, jotka olivat tulleet takaisin omaan kotiinsa, polttelevan pitkiä piippujaan aivan rauhallisesti ja tyynesti. Eräällä lavitsalla lähellä ovea istui paksu, punatukkainen mies palvelijan pieni poika, viiden, kuuden vuotias mukula polvillaan, hypitteli häntä, antoi hänelle hyväilynimiä saksaksi ja oli iloinen kuin sai lapsen nauramaan, vieraalle, karkealle puhelulle, jota tämä ei ymmärtänyt.