Prosper kääntyi kohta, peläten jotakin uutta vastusta. Mutta nämät preussiläiset olivat varmaan rauhallisia ihmisiä. He hymyilivät pienelle aasille, eivätkä viitsineet vaivata itseään kysymällä passia.
Nyt he jatkoivat matkaansa. Aurinko, joka jo oli alhaalla, näyttäytyi silmänräpäyksen ajan kahden pilven raosta. Saavuttaisiko yö heidät tällä äärettömällä tantereella? Uusi sadekuuro varjosti auringon, he peittyivät kokonaan sateen harmaaseen kaapuun, kuuropilvi peitti kaikki, tiet, kentät, puut. Prosper ei tiennyt enää missä oli, hän oli eksynyt, hän tunnusti sen. Aasi kulki yhä heidän jälessään, pää riipuksissa, vetäen pientä kärryä nöyrästi ja sävyisästi. He kulkivat taaskin pohjoiseen, Sedaniin päin. He eivät tienneet enään missä mikin ilmansuunta oli; kaksi kertaa kääntyivät ympäri kun huomasivat kulkevansa samoja paikkoja kuin ennenkuin. Luultavasti olivat kulkeneet ympyrässä; väsyneinä ja epätoivoisina seisahtuivat vihdoinkin eräässä tien risteyksessä, jossa kolme tietä yhtyi, kykenemättä jatkamaan etsimistään.
He hämmästyivät kuullessaan valitushuutoja ja lähtivät erääseen pieneen yksinäiseen vasemmalla puolella olevaan taloon, jossa löysivät kaksi haavoittunutta eräästä huoneesta. Kaikki ovet olivat auki, kaksi päivää olivat nämät maanneet haavakuumeessa, näkemättä yhtään ihmistä, joka olisi sitonut heidän haavansa. Heitä vaivasi erittäinkin kova jano, joka vielä kiihtyi siitä että kuulivat sateen roiskuvan ikkunoihin. He eivät voineet liikkua paikoiltaan, vaan huusivat kohta; vettä! vettä! — tämän halukkaan epätoivoisen huudon, jolla haavoitetut seuraavat ohikulkevia, kuultuaan pienimmänkin äänen askeleista, jotka herättävät heidät horrostilastaan.
Silvine toi heille vettä. Prosper, joka pahemmin haavoitetussa tunsi kumppanin samasta rykmentistä, ymmärsi ettei enää oltu kaukana paikasta, jossa Margueritte-osasto taisteli.
Haavoittunut viittasi heikosti: Niin, se oli tuolla, kun käännytään vasemmalle suuren elovirnapellon poikki kuljettua.
Saatuaan tämän tiedon, tahtoi Silvine kohta jatkaa matkaa. Hän kutsui molempien sairasten avuksi vaunut, jotka kulkivat ohitse kooten ruumiita. Hän oli jo tarttunut aasin ohjaksiin ja veti Prosperia mukanaan liejuista tietä, joutuakseen niin pian kuin mahdollista virnapellon yli.
Äkkiä pysähtyi Prosper.
— Näillä kohden sen pitäisi olla. Katsokaa, tuossa oikealla onkin kolme puuta. Näettekö pyöränjälkiä? Tuolla makaa särkyneet ampumavara-vaunut. Vihdoin olemme perillä.
Silvine hyppäsi vavisten lähemmäksi ja katseli kahta kuollutta, kahta tykkiväestöön kuuluvaa sotilasta, jotka olivat tiepuoleen kaatuneet.
— Mutta hän ei ole täällä. Olette nähnyt väärin, se on vain päähän pisto että olette nähnyt kolme puuta ja sitte kuvitellut mielessänne loput.