Hurja toivo, ääretön ilo valtasi hänet.
— Ehkä olettekin erehtynyt. Ajatelkaa, jos hän elää, niin, tietysti hän elää, koska hän ei ole täällä.
Samassa parkasi hän vapisevalla äänellä. Käännyttyään huomasi hän olevansa sillä paikalla, mihin patteristo oli asetettu. Siellä näytti kauhealta, maa oli möyritty kuin maanjäristyksen jälkeen, kaikkialla näkyi silvotuita jäseniä, ruumiita, jotka makasivat kiemurassa mitä hirvittävimmissä asennoissa, väännetyin käsivarsin, jalat taivutetut alle, päät riippuen sivulle, suut auki ammottaen. Eräs konstaapeli oli kuolontuskissaan peittänyt käsillään silmänsä kuin olisi tahtonut päästä mitään näkemästä. Eräällä luutnantilla oli ollut rahoja vyössään, mutta kultarahat olivat juosseet ulos samassa kuin veri, sekaantuen sisälmyksiin.
Esiratsastaja Adolphe ja hänen toverinsa Louis makasivat sylitysten, ollen täten kuolemassakin yhdistettyinä toisiinsa. Ja tuolla viimein Honoré maaten kanuunallaan kuin juhlavuoteella; luoti oli sattunut kylkeen ja hartioihin, ehyet, syvintä vihaa ilmaisevat kasvonsa oli hän kääntänyt preussiläisten pattereihin päin.
— Oi ystäväni, oi ystäväni, nyyhkytti Silvine.
Kädet ristissä lankesi hän polvilleen kosteaan maahan. Sana ystäväni, ainoa, jonka hän sai sanotuksi, ilmoitti miten suuri hänen tappionsa oli menettäessään tämän hyväsydämmisen miehen, joka oli antanut hänelle kaikki anteeksi ja suostunut ottamaan hänet vaimoksensa.
Nyt oli hänen toivonsa rauennut, elämä ei ollut hänelle enää mistään arvosta. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään toista, yksin hänelle omistaisi hän rakkautensa ijäti. — Sade taukosi, kaarneparvi, joka vaakkuen lensi kolmen puun yli, pelästytti häntä kuin joku uhkaus. Tahdottaisiinko häneltä riistää rakas kuolleensa, jota hänen oli ollut niin vaikea löytää? Hän ryömi polvillaan ja karkotti vapisevalla kädellä pois kärpäset, jotka surisivat avonaisten silmien ympärillä, joiden viime katseen hän vielä koetti tavottaa.
Mutta silloin hän huomasi verisen paperin Honorén yhteen puristettujen sormien välissä. Hän koetti pienillä nykäyksillä irrottaa sitä, mutta kuollut ei tahtonut päästää, vaan piteli niin lujasti ettei sitä olisi saanut irti kuin palasina. Se oli kirje, jonka Silvine oli kirjottanut hänelle ja jonka hän oli kätkenyt poveensa. Kun Silvine tunsi sen, valtasi hänet ilo keskellä suruaan; häntä liikutti nähdä, että Honoré oli kuollessaan ajatellut häntä. Kyllä hän antaa hänen pitää rakkaan kirjeensä, koska hän välttämättä tahtoo sen mukaansa hautaan. Hellät kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän nousi, suuteli Honorén käsiä ja toisti lakkaamatta hyväilevällä äänellä:
— Oi ystäväni, oma ystäväni —!
Sillä välin oli aurinko jo laskenut. Prosper nouti rattailta peitteen, johon he hitaasti ja surullisella kunnioituksella käärivät Honorén ruumiin ja kantoivat kärryihin. Pilvet kasautuivat taas yhteen uhaten heitä uudella sadekuurolla kun pieni alakuloinen saattojoukko lähti liikkeelle kammottavalla taistelutantereella. Ja jälleen kuului äskeinen töminä ja maa tärähteli heidän allaan.