— Hevoset, hevoset tulevat! huusi Prosper.
Villiytynyt ja nälistynyt hevoslauma ryntäsi jälleen pitkin laajaa sänkipeltoa, jossa he juuri olivat, harjat hulmuten ilmassa ja sieramet vaahdossa. Auringon viimenen säde venytti laukkaavien eläinten varjot pitkiksi, pitkiksi… Silvine hyppäsi heti kädet levällään kärryjen eteen säikäyttääkseen ne pois. Ja kaikeksi onneksi ne kääntyivätkin itsestään vasemmalle, pieneen notkopaikkaan, muuten ne olisivat hurjassa paossaan musertaneet kärryt, aasin ja ihmiset. Maa vapisi niiden kavioiden alla, soraa ja kiviä satoi heidän päälleen ja sitten hävisi lauma taas notkon penkereen taakse.
— Elukka-raukat, sanoi Prosper, ne ovat ihan hurjina nälästä.
Silvine köytti nenäliinallaan aasin korvan, jonka hevosen kavion lennättämä kivi oli paiskannut verille, ja tarttui taas suitsiin. Vähä väliä pysähtyi Prosper ja tarkasteli kuolleita hevosia tien vierellä — hän olisi halunnut vielä kerran nähdä Zephir vainajansa.
Lähellä Garennen metsää he kohtasivat saksalaisen vartiosoturin ja lupakirja vedettiin taas esille. Ja tällä kertaa heidät komennettiin kulkemaan kaupungin kautta, muuten joutuisivat kiinni. Syitä ei sanottu eikä kuunneltu selityksiä, totteleminen oli, sillä päävahdista oli tullut uusia käskyjä. Eivätkä Silvine ja Prosper vastustaneetkaan, tämä tie oli neljännestä lyhempi ja he olivat jo perin uupuneina.
Mutta Sedanissa oli tie nousta pystyyn. Heti linnoituksen sisälle päästyä virtasi vastaan inhoittava löyhkä ja he kahlasivat nilkkaa myöten vetelässä kurassa. Kaupunki oli yhtenä suurena likaviemärinä, johon kaikki 100,000 miehen jätteet olivat kolmena päivänä kasautuneet. Olkia ja heiniä ja pehkuja vielä lisänä sekasin hevosen lannan kanssa sekä luita ja raatoja koniloista, jotka oli keskellä katua tapettu ja nyletty. Sisälmykset mätänivät päiväpaisteessa, päät ja veriset nahat saastuttivat ilman. Sen sopivampaa sikiämispaikkaa eivät ruttotaudit voineet vaatia ja ne olisivat uhanneet kaikkia perikadolla, ellei katuja olisi mitä pikemmin puhdistettu.
Preussiläiset virastot olivatkin jo naulauttaneet katukulmiin suuria valkosia julistuksia, joissa asukkaita, käsityöläisiä, porvaria, kauppiaita, virkamiehiä, käskettiin ankaran rangaistuksen uhalla puhdistamaan kadut ennen seuraavan päivän iltaa. Prosper ja Silvine näkivät tuomarin itsensä jo hiilihangolla ajavan törkyä ovensa edestä pienille kottikärryille.
Hiljalleen astuskeli aasi paksussa liassa eli oli tykkänään pysähtynyt, sillä myötään ilmestyi jotain esteitä tielle. Preussiläiset etsivät parhaillaan taloista niitä sotamiehiä, jotka eivät tahtoneet mielihyvällä antautua. Edellisenä päivänä oli kenraali Wimpffenin palattua Bellevuesta levinnyt semmoinen huhu, että koko sotajoukko suljetaan Igesin niemelle kunnes kuljetus eri linnoituksiin Saksassa ennätetään järjestää. Jotkut ainoat upseerit vain ottivat vastaan vapauden tarjouksen luvaten luopua sotapalveluksesta. Ja kenraaleissa ei ollut niin kehnoa kuin yksi, Bourgain-Desfeuilles. Sanottiin hänen luuvaloa syyttäen antaneen kunniasanansa ja saaneen miehistöltä vihellyksiä hyvästiksi kun astui saman päivän aamulla vaunuihinsa "Kultaristin" edustalla. Päivän noususta asti olivat sotamiehet kulkeneet jonossa Turennen torin yli jossa luopuivat aseistaan, viskasivat itsekukin kiväärinsä, pistimensä kasalle, joka kasvoi tunti tunnilta. Preussiläinen sotamiesosasto valvoi, että kaikki tapahtui säännönmukaisesti, päällikkönään pitkä, kalpea nuorukainen vaaleansinisessä puvussa, höyhentöyhtö hatussa. Hän seisoi liikkumattomana ja jäykkänä, valkoset hansikkaat kädessä, ja tarkasti kylmällä ylpeällä katseella ohi kulkevia sotamiehiä. Muuan zuaavi kieltäytyi antamasta pyssyään. Upseeri viittasi ja sanoi levollisesti selvällä ranskankielellä:
— Ampukaa se mies!
Ja toiset astuivat synkkinä aseläjän kohdalle ja heittivät nopeasti kiväärinsä sille, — sittenhän sekin oli tehty. Toisilla ei taas kivääriä enää ollutkaan, olivat lennättäneet sen kädestään jo tappotantereella eli kätkeneet, moni oli piiloutunut itsekin toivoen pääsevänsä hämmingissä pakenemaan. Talot olivat täynnä näitä onnettomia, pöytien, sohvien, sänkyjen alle he olivat lymynneet, ja kun eivät saksalaiset patrullit saaneet heitä luopumaan piilopaikoistaan vajoissa ja kellareissa ammuttiin heitä kuin metsän petoja.