Maasin sillalla tukkesi tien taaja ihmisjoukko. Mies, joka komensi vartijaväkeä, luuli Prosperin ja Silvinen kätkeneen ruokavaroja, lihaa ja leipää, kärryihinsä ja nykäsi peiton syrjään, vaan hämmästyi nähdessään Honorén ruumiin ja salli heidän sanaa sanomatta jatkaa matkaansa.
Mutta monta askelta he eivät päässeet, silta oli tungokseen asti täynnä miehiä. Se oli ensimmäinen vankilauma, jota preussiläiset sotamiehet kuljettivat Igesin niemelle. Heitä ahdistettiin eteenpäin, he tuuppivat toisiaan, astuivat toistensa jaloille, kulkivat selät koukussa, päät kumarassa ja silmät maassa. Surkeata oli katsella ryysysiä ihmisparkoja, tappion kärsineitä, kaiken kadottaneita, joilla ei edes ollut veistä, millä leikata kurkkunsa poikki.
Kukaan ei puhunut, ei kuulunut muuta kuin raskaiden jalkineiden läiske likaseen katuun ja silloin tällöin preussiläisen aliupseerin lyhyt käskevä komentohuuto. Ja nyt alkoi taas tulla vettä, rankkasateessa marssivat aseensa riisuneet kuin kurja kerjäläislauma maantiellä. Prosperin sydän paukutti haletakseen, hän oli tukehtua harmista ja surusta. Silmät vesissä hän nykäsi Silvineä ja osotti kahta miestä laumassa; jotka juuri olivat heidän kohdallaan. Siinä kulki Jean ja Maurice, laahustaen niinkuin muutkin raskailla askelilla, silmäystä sivulle luomatta. Viimein pääsivät pienet kärryt lähtemään liikkeelle kulkien miesjonon jälessä, jota Prosper ja Silvine yhä seurasivat silmillään.
— Jumala kuitenkin, huokasi Silvine ruumiiseen katsahtaen; ne, jotka ovat kuolleet, ovat kaikista onnellisimmat.
Ilta alkoi hämärtää kun he saapuivat Vadelincourtiin ja ennenkuin olivat perillä Rémillyssä oli jo synkkä yö. Ukko Fouchard tuli pihamaalle ja jäi sanatonna seisomaan poikansa ruumiin viereen; hän oli niin varmasti luullut, ettei poika kuolleista löytyisi. Hän oli ansainnut sinä päivänä hyvän päiväpalkan. Varkaat ja roistot möivät taistelupaikalta kiinni otettuja ratsuhevosia kahdellakymmenellä frangilla kappaleen; ja hän oli ostanut kolme kaunista eläintä neljälläkymmenelläviidellä frangilla.
II.
Torcystä lähtiessä syntyi sotavankien joukossa sellainen tungos, että Jean joutui erilleen Mauricesta, joka ei tietänyt muuta neuvoa kuin lähti juoksemaan ja eksyi siten vielä kauvemmaksi kumppanistaan. Päästyään vihdoin sillalle, joka vie kanavan yli Igesin niemelle, oli hän afrikkalaisten jääkarien keskellä eikä tietänyt suunnilleenkaan, missä oma rykmenttinsä oli.
Kaksi tykkiä, suut niemelle päin, puolusti siltaa. Preussiläinen kenraalitaapi oli heti asettanut läheiseen huvilaan vartioston, jonka tuli vastaanottaa vangit ja estää, ettei ainoakaan päässyt karkaamaan. Vastaanotto oli muuten varsin mutkaton, luettiin vaan miehet kuin lampaat laumassa, ei välitetty numerosta eikä pukimista, ja sitten he saivat mennä ja olla missä halusivat.
Maurice rohkasi mielensä ja kysyi baijerilaiselta upseerilta, joka istui sikari suussa hajasäärin tuolilla, minne päin 106:s rykmentti oli lähtenyt.
Eikö liene upseeri osannut ranskaa vai lieneekö tahtonut huvikseen kiusata miestä? Hän kohotti kättänsä ja viittasi naurahtaen oikealle.