Vaikka Maurice oli paikkakunnalta kotosin, ei hän ollut koskaan käynyt Igesillä ja hän kulki eteenpäin kuin löytöretkellä. Ensin hän meni Glairetornin ohi, kaunis, suuri maatila, jonka asema aivan virran rannalla keskellä tuuheaa puistoa ihastutti häntä. Tie seurasi Maasia, jonka oikeanpuolinen ranta oli jyrkkämäkistä, sitten se kohosi kohonemistaan kiertäen kukkulata niemen keskellä. Siellä oli vanhoja kivilouhoksia ja autioita kankaita täynnä eksyttäviä teitä ja polkuja. Etempänä oli mylly ja siinä kääntyi tie kauppalaan, joka oli rakennettu rinteelle joen varrella ja josta suuri lossi kuljetti yli Saint-Albertin tehtaalle vastapäätä. Vihdoin tuli näkyviin avonaisia paikkoja, suuria niittyjä, lakeita, puuttomia alankoja, jotka reunustivat virran leveää uomaa. Turhaan vaani Maurice rantoja pitkin, ratsu- ja tykkiväestöä siellä vain näkyi levolle asettumaisillaan. Hän tiedusteli jälleen 106:tta rykmenttiä eräältä afrikkalaiselta jääkäriltä, vaan tämä ei tietänyt mitään. Yö alkoi pimitä ja hän istui uupuneena viittakivelle tien vieressä.
Polttava tuska valtasi hänet katsellessaan sitä kirottua paikkaa toisella rannalla, jossa taistelu oli seisonut. Sateisen päivän ehtoo oli raskas ja synkkä, lianharmaana painui taivas näkypiirin taa. Saint-Albertin sola, kaita tie, jota myöten preussiläiset olivat tunkeuneet esille, luikerteli virran mutkikasta rantaa kivilouhosten valkoselta paistavalle hiekkahaudalle saakka. Seugnonin mäen takaa näkyivät Falizette-metsän latvat; vastapäätä, hiukan vasemmalle, oli Saint-Menges, josta lähti tie lossille; Hattoy oli keskellä, Illy kaukana sen takana, Fleigneux notkossa piilossa, Floing vähän lähempänä oikealla. Kaalimaa, jossa he olivat loikoneet tuntimääriä, näkyi selvästi, hän eroitti mäen, jota reservitykistö oli puolustanut, mäentörmän, jossa näki Honorén kaatuvan kuoliaana rikki ammutulle kanuunalleen. Ja silloinen pelko valtasi hänet taas, sydämmensä vavahteli surusta ja tuskasta.
Mutta ilta pimeni pimenemistään ja hän ajatteli jo, ettei sinä iltana enää löydäkään rykmenttiään. Se oli kenties leiriytynyt kauppalan toiselle puolelle. Ei näkynyt muuta kuin yksi ja toinen sotarosvo, joka kuljeksi hiipimällä pimeässä, ja hän päätti kiertää koko niemen virran rantaa seuraten.
Eräästä pellosta hän täytti taskunsa pienillä perunoilla, jotka tuskin vielä olivat syömäkelpoisia, sillä hänellä ei ollut mitään ruokaa, kun Delaherchen antamat leivät olivat Jeanilla. Aukeilla rinteillä, jotka Doncheryn kohdalla viettävät kukkulasta keskellä niemeä Maasin partaalle, hän kohtasi ihmeekseen lukuisia hevoslaumoja. Miksi ne oli sinne tuotu? Millä ne nyt elävät? Oli jo pilkko pimeä kun hän saapui pieneen lehtoon rannalla ja hämmästyi taaskin tavatessaan siellä satakaartilaiset, keisarin vartijakunnan, kuivailemassa märkiä vaatteitaan. Heillä oli hyvät teltat, padat kiehumassa ja lehmä puuhun kiinni sidottuna. Maurice huomasi heti, ettei hän repaleisessa ja likaisessa jalkaväen puvussaan ollut laisinkaan tervetullut siihen hienoon seuraan, antoivathan sentään hänen paistaa perunansa tuhassa ja istautua puun alle niitä syömään. Sade oli tauonnut, taivas oli seestynyt, tähdet tuikahtivat esille tummalla, siintävällä laella, ja Maurice näki parhaaksi jäädä lehtoon yöksi, saihan sateen tullessa edes puista suojaa.
Mutta unta ei tullutkaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli suljettu tähän suureen vankilaan avotaivaan alla kuin vasikka hakaan. Preussiläiset olivat olleet erinomaisen kekseliäitä ajaessaan Châlonin joukon tähteet, 80,000 miestä, Igesin niemelle, joka oli ehken kilometrin pitkä ja puolen leveä; olihan siinä sellaisellekin laumalle tilaa. Vettä joka puolella, Maas kolmella, kanava neljännellä ja siihen, josta olisi parhaiten päässyt yhteyteen mantereen kanssa, olivat preussiläiset asettaneet kaksi kanuunaa. Ja vastaisella rannalla hän oli kohta huomannut jonon vahtisotamiehiä, viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan aivan veden reunassa käskyllä ampua joka ikisen, joka yritti uimalla paeta. Heidän takanaan laukkasivat ulaanit edestakasin ja vielä etempänä olisi saattanut nähdä vihollisten rivien mustan vilinän. Kolmenkertainen elävä muuri ympäröi ja vartioi voitettua ja vangittua sotajoukkoa.
Mutta Mauricen silmät tuijottivat selki selällään yön pimeyteen, jossa leiritulet alkoivat loistaa ja jossa hän kuitenkin vielä tähtien heikossa valossa vaalean vesijuovan takana eroitti yövahdit liikkumattomina ja jäykkinä määrämatkan päässä toisistaan. Ja yhtä säännöllisillä väliajoilla kuuluivat heidän vaihtohuutonsa virran hiljaisen, yksitoikkoisen kohinan yli.
Muisto taistelupäivien kauheudesta ja kurjuudesta heräsi hänessä jälleen tuosta huudosta, jonka vieraskielinen sointu häiritsi ihanan tähtiyön rauhaa hänen synnyinmaassaan, paikat, joita hän tunti takaperin katseli, tappotanner kuolleineen, koko tuo onnettomuuden lyömä seutu oli taas hänen silmissään kiusaten ja vainoten kuin painajainen. Nojaten päätään sammaltuneesen puunjuureen, maaten kostealla maalla, vaipui hän takasin eiliseen epätoivoonsa, jota nyt vielä lisäsi heitä kohdannut nöyryytys. Hän tunsi sairaaloista halua pohjia myöten mittailemaan heidän lankeemuksensa suuruutta.
Nyt kun keisari oli antanut miekkansa kuningas Wilhelmille mahtoi tämä kauhea sota toki loppua? Vaan hän muisti, mitä baijerilaiset sotamiehet olivat sanoneet kuljettaessaan vankia niemelle: "Kaikki olemme Ranskassa, kaikki Pariisiin!" Puolinukuksissa hän näki kuin ilkeässä unessa keisarikunnan häviön, Ranskan hurjassa innostuksessa julistetuksi tasavallaksi, 1792 vuoden muistojen nousevan ylös haudoistaan, sotamiehiä kasvavan kuin maasta, vapaaehtoisten joukkojen puhdistavan isänmaan hyökkäävistä vihollisista. Ja kaikki suli yhteen hänen väsyneissä aivoissaan: voittajien vaatimukset, voitettujen itsepintaisuus, 80,000 miehen vankeus ensin Igesillä, sittemmin saksalaisissa linnoituksissa, viikkomääriä, kuukausmääriä, vuosiakin ehkä. Kaikki romahti kokoon, auttamaton häviö nieli kaikki, kurjuudella ei ollut rajoja eikä sitä voinut kielin kuvata.
Vartijan huuto kajahti virran takana, ääni vieri hiljeten kauvas. Hän heräsi, kääntyi kovalla vuoteella, kun pyssyn laukaus katkasi hiljaisuuden. Sitä seurasi koriseva huuto ja loiskahdus — ruumis putosi veteen. Joku raukka oli yrittänyt paeta ja saanut latingin rintaansa ennenkun ennätti heittäytyä veteen uidakseen Maasin yli.
Huomenna oli Maurice päivän koitteessa jaloillaan. Taivas oli vielä selkeä ja sininen, nyt hän tahtoi rientää etsimään rykmenttiään. Ensin hän mietti lähteä niemen keskeltä hakemaan, vaan päätti kuitenkin vielä kiertää rantaa pitkin. Ja kanavan luona hän löysikin 106:n rykmentin jäännökset, tuhat miestä ehken, leirissä aivan santaäyräällä harvan poppelirivin suojassa. Jos hän olisi eilen kulkenut vasemmalle sen sijaan että kohosi suoraan ylös saarelle, olisi hän heti tavannut toverit. Useimmat linjarykmentit olivat majoittuneet Glairetornin ja Villetten, toisen suuren kartanon, välille, niin lähelle siltaa, ainoata pakotietä, kuin mahdollista, juurikuin lampaat, jotka tunkeutuvat karsinan ovelle.