Jean päästi ilohuudon.
— No, jopa viimeinkin, tulet! Luulin sinun jo makaavan tuolla virran pohjalla.
Hän oli komantonsa luona kuten ainakin; Pache ja Lapoulle olivat vielä hengissä sekä Chouteau ja Loubet, jotka olivat nukahtaneet eräässä porttikäytävässä Sedanissa ja sieltä joutuneet preussiläisten saaliiksi. Jean oli nyt ylimmäinen päällikkö. Sapin, luutnantti Rochas ja kapteeni Beaudoin olivat poissa. Ja vaikka voittajat olivat poistaneet kaikki arvoasteet ja kieltäneet vankia tottelemasta muita kuin preussiläisiä upseeria, olivat he keräytyneet korpraalinsa ympärille, he tiesivät, että hän oli kokenut ja osasi antaa hyviä neuvoja tarvittaessa. Sentähden vallitsi heidän keskensä suloisin sovinto sinä aamuna, vaikka toiset olivatkin paksupäisiä ja toiset ilkeäluontoisia. Oli löytynyt jokseenkin kuiva makuupaikka kahden ojan välissä ja siinä he olivat nukkuneet yönsä, palanen telttavaatetta peitteenä. Ja aamulla he olivat hankkineet vähän puita ja padan, jossa Loubet juuri oli keittänyt virkistävät aamukahvit. Ilma oli kaunis, heillä oli vielä jälellä sianlihaa ja kuivaa leipää; ja olipa, Chouteaun sanoessa, varsin mukavata kun ei tarvinnut ketään totella, ilokseen sitä taas pitkästä ajasta käveli mihin nenä vei.. Vankina oltiin, mutta tilaa oli yllin kyllä. Eikä sitä kestänekään kuin pari, kolme päivää, — joten ensimmäinen sunnuntai vankeudessa kului heiltä jokseenkin hupaisesti.
Mauricekin oli taas tyytyväinen kun oli päässyt toisten joukkoon, häntä ei vaivannut muu kuin preussiläisten soittokuntien soitto, joka kuului koko päivän kanavan toiselta puolelta. Iltapuoleen siellä laulettiinkin; sotamiehet kävelivät pienissä ryhmissä ja veisasivat korkealla äänellä pyhäpäivän kunniaksi.
— Oih tuota kiusallista soittoa! huudahti Maurice tuskastuneena. Aivan se ihoa karmii.
Jean kohotti hartioitaan, hänen hermonsa eivät olleet yhtä arat.
— Heillähän onkin syytä iloita. Ehkä luulevat sitäpaitse meitä tuolla virrenveisuullaan huvittavansa… Tämä päivä on sentään mennyt koko hyvin! Ei kannata valittaa!
Vaan illempana alkoi taas sataa. Harvat talot olivat pian täynnä sotamiehiä, joitakuita telttiä pystytettiin, mutta useimmilla ei ollut edes peitettä suojakseen ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla rankkasateessa.
Yhden ajoissa heräsi Maurice, jonka uni oli valloittanut, keskellä pientä järveä. Ojat olivat paisuneet reunojensa yli ja joka paikka oli veden vallassa. Chouteau ja Loubet pauhasivat ja toruivat ja Pache koetti saada hereille Lapoullea, joka makasi sikeästi keskellä vedenpaisumustakin. Jean muisti nyt poppelit ja he istuivat lopun yötä niiden juurelle kyyristyneinä.
Ja huomen ja ylihuomen olivat kauheat. Vettä tuli virtanaan, rajuissa kuuroissa, niin etteivät vaatteet ennättäneet kuivaa. Nälkäkin alkoi vaivata kun ei ollut enää lihaa eikä kahviakaan jälellä. Maanantain ja tiistain he elivät muutamilla perunoilla, joita kaivoivat läheisestä pellosta, ja nekin olivat jo toisen päivän illalla niin harvinaisia, että niistä maksettiin 25:kin centimiä kappaleesta. Monta kertaa kuului puhallus, joka kutsui ruokavarojen jakoon, korpraali riensi suurelle liiterille lähelle Glairetornia, jossa sanottiin annettavan leipää, mutta ensi kerralla hän sai odottaa turhaan runsaasti kolme tuntia ja toisella kerralla hän oli joutua käsikähmään baijerilaisen sotamiehen kanssa. Ranskalaisilla upseereilla ei ollut sananvaltaa, heidän täytyi katsella päältä vaan ja ihmetellä, aikoivatko saksalaiset tappaa nälkään voittamansa armeijan? Sillä mihinkään toimenpiteisiin ei näytty ryhtyvän, ei hankittu elatustarpeita näille 80,000 miehelle, ei tehty mitään heidän kärsimystensä lieventämiseksi tällä paikalla, jonka sotamiehet ristivät "nälkäleiriksi" ja jota eivät rohkeimmatkaan voineet jälkeenpäin kauhistumatta muistella.