Jeaninkin kärsivällisyys loppui ja hän palasi aina turhilta matkoiltaan vihan vimmassa.
— Pilkkaavatko ne meitä vai mitä ne ilvehtivät niillä toitotuksillaan, kun ei siellä kumminkaan ole mitään saatavaa. Jumal'avita, minä en liikahda tästä enää vaikka soittaisivat tuomiopäivään asti.
Vaan kumminkin hän riensi heti merkin kuultuaan sinne. Mutta aina yhtä turhaan. Nämä säännölliset soitot olivat julmia ja ne värisyttivät Mauricea, sillä joka kerta kuin isännättömiksi jääneet ranskalaisten hevoset kuulivat kanavan toiselle puolelle torven äänen, paiskautuivat ne veteen uidakseen rykmenttiensä luo. Mutta ne olivat uupuneita ja nälistyneitä eivätkä jaksaneet taistella virtaa vastaan; se vei heidät mukanaan ja pian näkyi pinnalla kellumassa joukottain turvonneita hevosen raatoja. Ne, jotka jaksoivat päästä toiselle rannalle, karkasivat hurjistuneina autioille kankaille keskelle saarta.
— Lisää korpinruokaa! huokasi Maurice muistaen suuret hevoslaumat, jotka oli ensimmäisenä päivänä nähnyt. Jos meidän täytyy olla täällä muutamia päiviä lisää, tulemme kyllä raatelemaan toinen toisemme. Voi, eläin-raukat!
Varsinkin oli yö keskiviikkoa vasten tuskallinen. Mauricen kiihoittunut tila huolestutti Jeania. Hän pakoitti hänet kääriytymään rikkinäiseen peiton kappaleeseen, jonka oli ostanut kymmenellä frangilla eräältä zuaavilta, ja makasi itse likomärässä takissaan sateessa, joka ei tauvonnut hetkeksikään koko yönä.
Poppelien alla alkoi olo käydä mahdottomaksi; he makasivat vetelässä liejussa, maa ei jaksanut enää niellä sitä veden paljoutta, joka tulvasi alas. Mutta pahinta oli sittenkin nälkä. He olivat iltasella jakaneet kuuteen mieheen kaksi punajuurikasta, joita eivät edes saaneet missään keitetyksi. Miehistössä oli jo ilmautunut useita punataudin kohtauksia.
Ainakin kymmenen kertaa koetteli Jean, oliko Maurice levottomasti itseään heitellessään viskannut peiton päältään, maaten itse jalat vedessä ja selkä märkää puunrunkoa vasten.
Sen jälkeen kun Maurice Illyn kummulla pelasti hänet joutumasta preussiläisten käsiin oli hän jo satakertaisesti sen hyväntyön palkinnut. Hän ei ajatellut koskaan mitä teki ystävänsä hyväksi, mutta hän unohti tyyten itsensä auttaessaan ja tukiessaan toista. Viimeisen leipäpalansa hän oli antanut Mauricelle ja olisi kernaasti antanut nahan päältään lämmittääkseen hänen jalkojaan ja hartioitaan ja suojatakseen hänet kärsimyksiltä, joita itse valittamatta kantoi. Sillä muuten hän ei taitanut ilmaista toiselle tunteitaan, harvapuheinen talonpoika, melkein yhtä mykkä kuin se maa, jota oli elämänikänsä muokannut. Ja keskellä säälimättömyyttä ja itsekkäisyyttä, jota näki joka puolella ympärillään tuossa sopukassa, johon kaiken maailman tuskat ja surut näyttivät kasautuneen, ei hän ehkä olisi pysynytkään pystyssä ilman jaloa itsekieltoisuuttaan. Se piti hänen mieltään vireillä ja päätään selvänä ja hän olikin ainoa joukossa, joka enää pystyi ajattelemaan ja toimimaan.
Seuraavana aamuna toi Jean esille erään tuuman, jota oli yöllä miettinyt.
— Kuules, pieni ystävä! Koska he eivät näy pitävän tämän parempaa huolta meistä, vaan antavat vallan kuolla nälkään tässä senkin kirotussa kolossa, on parasta lähteä kävelemään. Pääsetkö sinä vielä jaloillesi, vai mitä?