— Pääsen kyllä.
— No, nyt lähdemme löytöretkelle. Rahaa meillä kyllä on, ja johan sitte hiisi on merrassa ellei rahalla ruokaa saa. Jääkööt nuo toiset mihin jäävät. Eivätpä he ole kovin hauskoja seurakumppania olleet!
Loubet ja Chouteau olivat panneet heidän kärsivällisyytensä kovalle koetukselle itsekkäisyydellään ja kavaluudellaan. He varastivat kaikki mitä eteen sattui, eivät koskaan antaneet tovereille mitään. Ja Lapoulle oli samaa maata, oikea raakalainen, eikä tekopyhältä Pacheltakaan tarvinnut mitään hyvää odottaa.
He lähtivät siis kahden astumaan rantaa pitkin, samaa tietä, jota Maurice oli leirille tullut. Glairetorni ja puisto olivat jo paljaaksi työstetyt, nurmikentät poltetut, puut kaadetut maahan, huoneet täynnä vankia. Likasia sotamiehiä, silmät kuopalla ja kasvot kalpeina, istui jokapaikassa, elivät kuin mustalaiset ikään eivätkä uskaltaneet paikaltaan hievahtaa pelosta, että joku muu anastaisi heidän paikkansa. Vähän tuonnempana he kulkivat ratsuväen ja tykistön ohi, jotka olivat tähän saakka pysyneet moitteettomassa järjestyksessä, mutta nekin jo joutuneet nälän ja puutteen käsissä hajaantumistilaan. Oikealla myllyn luona, ne näkivät pitkän jonon tykkimiehiä vuoroaan odottamassa: mylläri möi heille jauhoja, kahmalollisen yhdellä frangilla, jotka he solmivat nenäliinaansa. Mutta Maurice ja Jean pelkäsivät, että saavat ehkä odottaa tuntimääriä, ja lähtivät vaan eteenpäin astumaan. Toivoivat Igesin kylässä toki jotain parempaa saavansa ja joutuivat aivan epätoivoon kun se olikin autiona ja niin tyhjäksi ryöstettynä kuin Algierilainen kylä heinäsirkkalauman käynnin jälkeen. Ei leivän murusta, ei vihanneksen lehteä, ei lihaa, joka maja kuin kynsin raavittu. Kenraali Lebrunin sanottiin asuvan voudin luona. Hän oli koettanut järjestää jonkunmoista ruokapaikkaa sotamiehille, mutta turhaan. Kun ei löytynyt mitään tavaraa, ei rahalla tehnyt mitään. Edellisenä päivänä oli korpusta annettu kaksi frangia, viinipullosta seitsemän, pikkuruisesta lasista paloviinaa yksi frangi ja piipullisesta tupakkaa viisikymmentä sentimiä. Upseerit vartioivat miekka kädessä kenraalin asuntoa ja läheisiä taloja, etteivät sotarosvot päässeet niihin murtautumaan, sillä ne veivät kaikki, yksin öljyn lampuista ahmiakseen.
Kolme zuaavia viittasi Jeanin ja Mauricen luokseen. Viisi miestä sai aina paremmin jotain toimeen.
— Tulkaa mukaan… Täällä on hevosia kuolemaisillaan ja jos vain olisi hiukan puita…
Sitten he hyökkäsivät erääsen talonpoikaistaloon, rikkoivat kaapit, potkivat ovet irti saranoistaan, repivät oljet katolta, mutta silloin riensi muutamia upseeria hätään revolverit käsissä ja heidän täytyi paeta.
Kun Jean näki kurjuuden kyläkunnassa, harmitti häntä, ettei jäänyt myllylle jauhoja saamaan.
— Täytyy lähteä takasin, ehkä siellä vielä jotain saa.
Vaan Maurice oli niin uupunut ja voimaton, että Jean jätti hänet istumaan kivelle mäenrinteellä Sedanin laaja näkymö edessään ja palasi kolmen neljänneksen kuluttua myllyltä jauhonyytti kädessä. Nälissään eivät he joutaneet mitään keittämään, vaan söivät jauhot raakoina. Ei ne pahalta maistuneet, nousemattomalta taikinalta, ja vahvistivat sentään hiukan. Ja he olivat vielä niin onnelliset, että löysivät kolon täynnä puhdasta sadevettä, jota halulla joivat.