Mutta kun Jean ehdotteli, että jäisivät koko iltapäiväksi sinne, kävi
Maurice kärsimättömäksi.
— Ei, ei millään muotoa… Minä tulen sairaaksi jos katselen tuota kauvemmin…
Hän osoitti vapisevalla kädellä laajaa näkypiiriä, Hattoyn mäkeä, Floingin ja Illyn kumpuja, Garennen metsää, koko tuota veristä näyttämöä, jossa heidän osakseen oli tullut häpäisevä tappio.
— Kun istuin täällä ja odotin sinua, täytyi minun kääntyä selin tuonne päin, etten olisi parkaissut ääneen, ulvonut kuin koira… Sinä et usko kuinka nämä ympäristöt kiusaavat minua, — tekevät minut hulluksi!
Jean katsoi häneen hämmästyen hänen äänen painoaan, joka värisi loukattua ylpeyttä ja surua. Ja hän näki ystävänsä silmissä tuiman, hurjistuneen katseen, joka pelotti häntä.
Hän koetti kääntää asian leikiksi.
— No, se on pian autettu! Lähdetään toisille maille.
Koko iltapäivä meni sinne tänne kuljeksiessa. He etsivät läpi koko matalamman osan niemimaata siinä toivossa että jostain ehkä vielä perunoita löytäsivät. Mutta tykkimiehet olivat jo kyntäneet nurin kaikki pellot ja vieneet mitä niissä oli vietävää. He palasivat taas samaa tietää ja kulkivat toistamiseen nälässä vaikeroivien ja kuolevien ihmisjoukkojen ohi itsekin niin uupuneina, että täytyi vähä väliä levätä. Mutta omituinen levottomuuden tunne ajoi heidät taas jaloilleen, kuljeksimaan ympäri vainuten kuin eläimet, mistä saisivat syömistä. Nälkä tuntui jo kestäneen kuukausia, heidän täytyi löytää jotain. Keskellä saarta Doncheryn puolella he kohtasivat hevoslauman, jota väistyivät piiloon erään muurin taakse ja katselivat sieltä niiden hurjaa laukkaa edes takasin ilta-auringon punasessa valossa.
Mauricen pelko toteutui. Sadat ja tuhannet hevoset, jotka olivat joutuneet vangiksi miesten mukana ja joille ei kukaan antanut ruokaa, raivostuivat päivä päivältä ja muuttuivat yhä uhkaavimmiksi vihamiehiksi entisille isännilleen. Ensimältä ne järsivät kuoren puista, sitten oli aitojen, haasioiden, siltain vuoro, mitä vain puuta eteen sattui, ja nyt ne hyökkäsivät toistensa kimppuun, repivät suuria tukkoja toistensa harjoista ja hännistä ja pureksivat niitä turpa vaahdossa. Mutta yön tultua ne olivat vaarallisimmat ikäänkuin olisivat pimeässä paenneet hirveitä näkyjä. Ne nelistivät suurissa laumoissa alas rannikolle ja karkasivat sotamiesten telttoihin, olivat tunteneet olkien hajun. Sytytettiin suuria nuotioita, mutta huikasevat liekit kiihottivat niitä vielä enemmän. Hurja hirnunta kaikui pimeässä pelottavalta kuin petojen ääni. Ne karkotettiin pois, vaan palasivat heti uudestaan vielä monilukuisempina ja vielä hurjempina. Ja joka hetki kuului pimeässä hevosten tallaamien sotamiesten hätähuudot.
Aurinko ei ollut vielä laskenut kun Jean ja Maurice leirille palatessaan suureksi ihmeeksi näkivät neljän toverinsa erään ojan partaalla päät yhdessä supattamassa.