— Sietäisi tulisen korvapuustin, murisi Maurice vihoissaan. Kumpa saisi nyrkillään häneltä hampaat kitaan jysäyttää. Siitä lähtien kiusasi häntä kapteenin korvapuustia kaipaava naama. Marssittiin Sedaniin, mentiin Maasin sillan yli, raakuudet uudistuivat lakkaamatta. Muuatta naista, joka yritti syleillä nuorta kersanttia, — äiti ne varmaankin oli — tyrkkäsivät pyssynperällä niin kovasti, että hän kaatui. Turennen torilla kääntyi väkivaltaisuus asukkaihin, jotka heittivät ruokaa vangeille. Suurkadulla lankesi muuan heistä, kun oli ottamaisillaan pulloa, jonka eräs nainen hänelle ojensi, vahtisotilas potki kunnes toinen pääsi jaloilleen. Sedan, joka kahdeksan päivää oli nähnyt surkeaa vankienkuletusta, ei ollut tottunut siihen, jokainen uusi joukkue, jota ruoskalla ajettiin eteenpäin, herätti samaa syvää sääliä, samaa oikeutettua kiukkua.
Jeankin, joka oli tyyntynyt, ajatteli Henrietteä, ja yhtäkkiä hän muisti Delaherchen. Hän nykäsi ystäväänsä.
— Silmääppäs hetkisen perästä, ehkä tulemme heidän kadulleen!
Kun he kääntyivät Maquan kadulle, huomasivat he jo kaukaa monta päätä, jotka tirkistivät tehtaan suuresta ikkunasta. He tunsivat Delaherchen ja hänen vaimonsa, jotka kyynäspäisillään olivat ikkunassa; heidän takanaan näkyi Delaherchen vanha rouva vakavana. Heillä oli leipiä ja tehtailija viskeli niitä nälistyneille vangeille, jotka ahneina koettivat saada niitä käsiinsä.
Maurice oli heti huomannut, ettei hänen sisarensa ollut siellä. Jean oli levoton, kun näki leipäin lentelevän ilmassa, sillä hän pelkäsi, ettei niistä riitä heille. Hän heilutti kättään ja huusi: antakaa meille! antakaa meille!
Delahercheläiset näkyi ihastuvan ja hämmästyvän. He viittoivat ja antoivat merkkejä, osottaen iloaan. Gilberte tahtoi ihan välttämättömästi itse heittää Jeanille viimeisen leivän ja viskasi sen niin kömpelösti, että purskahti nauramaan.
Maurice, joka ei voinut pysähtyä, kääntäytyi ja kysäsi levottomasti: missä Henriette on? Missä?
Delaherche vastasi jotain, vaan jalkain kopinalta ei siitä saanut selvää. Luultavasti hän arvasi, että Maurice ei kuullut, sillä hän viittoili ja osotti monasti etelään. Joukkue kääntyi jo Ménilin kadulle, tehtaan pääty katosi näkyvistä, ei näkynyt enää muuta kuin nenäliina, jota joku liehutti.
— Mitä hän sanoi? kysyi Jean.
Maurice katseli levottomasti ympärilleen, vaan turhaan.