Päivän sarastaessa oli toinen sotamies kuollut, toinen vielä korisi.
— Tule, sanoi Jean, mennään ulos, raitis ilma kuitenkin virkistää.
Aamu oli lämmin ja kaunis, jokivartta pitkin he lähestyivät Igesin kylää. Maurice ei silloin enää jaksanut hillitä itseään. Hän häristi nyrkkiä, kuin näki avaran, auringon valaiseman taistelutanteren, Illyn kentän vastapäätä, Saint-Mengesin vasemmalla ja Garennen metsän oikealla.
— Ei, ei, en voi, minä en voi tätä enää nähdä! Päätäni huimaa ja sydämmeni pakahtuu. Vie minut täältä pois, pois paikalla … paikalla!
Oli taas sunnuntai. Sedanista kuului kelloinsoittoa ja etempänä soittivat preussiläiset. Mutta sadaskuudes ei ollut saanut mitään määräystä. Peläten Mauricen yltyvää levottomuutta päätti Jean käyttää keinoa, jota oli miettinyt jo eilespäivästä asti. Maantiellä, preussiläisen vartijaston ulkopuolella valmistautui lähtöön viides rykmentti. Hirveä sekasorto vallitsi riveissä, upseerilla, joka ei osannut hyvästi ranskaa, oli täysi työ esiinhuutaessa. Jean ja Maurice ratkasivat kauluksen ja napit nutuistaan, ettei numerosta heitä älyttäisi, hiipivät joukkoon ja pääsivät sillan yli. Chouteau ja Loubet olivat keksineet saman keinon, sillä ystävykset näkivät heidän vilkuilevan takanaan niinkuin murhaajain ainakin.
Hyvä jumala, miten helpolta, miten kepeältä tuntui! Olipa kuin olisivat kuolleista nousseet. Ilma oli kirkas ja raitis. Se antoi uutta voimaa. Toivo elähytti heitä uudelleen. Seuratkoon mitä hyvänsä, he eivät enää pelänneet, naurussa suin he kulkivat ja iloitsivat siitä, että nälkäleiri kauhuineen oli selän takana.
III.
Sinä aamuna olivat Jean ja Maurice viimeisen kerran kuulleet ranskalaisen rummun iloista pärinää. He olivat nyt matkalla Saksaan toisten vankien kanssa, preussiläisiä osastoja etu- ja takajoukkona, saksalaisia sotilaita, painetit käsissä, vahtina oikealla ja vasemmalla. Saksalaisen rummun kovaa räminää he kuulivat joka vahtipaikassa.
Maurice ihastui, kun huomasi käännyttävän vasemmalle — Sedanin kautta siis mentäisiin. Ehkäpä hän vielä kerran näkisi Henrietten. Viiden kilometrin matka erotti Igesin niemen Sedanista. Se oli siksi pitkä, että Maurice huomasi turhaan iloinneensa vapautuksestaan. Uutta tuskaa tuottivat nuo vankikurjat, aseettomat sotilaat, joita kiirehtien hätistettiin eteenpäin kuin pelästynyttä lammaslaumaa. Viikkokauden nälkää kärsittyään olivat he niin laihtuneet, repaleet, likaiset, että luuli poliisin teiltä ja kujilta koonneen heidät epäiltävinä irtolaisina. Torcyn esikaupungissa pysähtyivät ihmiset kaduille ja porteille, katsoen heitä surullisen synkkinä. Maurice ei rohennut päätänsä nostaa.
Jean, joka oli käytännöllisempi ja karaistumpi, mietti tuhmuuttaan, kun ei ollut leipiä ottanut mukaansa. Lähdön hätäkässä eivät he olleet syöneet ja jalat nyt tuskin enää kantoivat. Sama oli laita toistenkin vankien, sillä moni tarjosi katsojille rahaa ja pyysi ja rukousti ostaa jotain syötävää. Muuan sairaannäköinen pitkä roikale heilutti kättään vartijain ylitse ja epätoivoissaan houkutteli syötävää kultarahalla. Jean tähysteli tarkasti ja huomasi etäällä puolitusinaa leipiä muutamassa leipuripuodissa. Ennen muita hän ehätti leipurille viiden frangin rahan ja tahtoi kaksi leipää. Hänen vieressään kulkeva preussiläinen tyrkkäsi hänet riviin, vaan Jean vaati rahansa takaisin. Mutta kapteeni, pieni paljaspäinen julkeanaamainen olento syöksyi sinne. Hän ojensi pyssyn Jeania kohti ja uhkasi ampua jok'ainoan, joka uskaltautuisi rivistä poistua. Kaikki jo kyyristyivät ja katsoivat maahan ja kulkua jatkettiin, kuuliaisen, pelästyneen lammaslauman tasaista kulkua.