Maurice oli aivan mieletönnä. Hän sanoi Jeanille: minä en voi jäädä tänne enää, kuuletko! Minä tulen mielipuoleksi, se on totta! Ihmeekseni ovat ruumiini voimat kestäneet, sillä minä olen aivan pirteä. Mutta päässä on huonosti — niin, ihan huonosti. Jos sinä pakotat minun olemaan tässä helvetissä vielä yhden päivän, niin olen mennyt mies. Paetaan, lähdetään paikalla, minä rukoilen sinua!
Mitä hurjimman pakosuunnitelman hän oli miettinyt. He uisivat Maasin yli, hyökkäisivät vartijain kimppuun, kuristaisivat heidät nuoranpätkällä, joka hänellä oli taskussa, taikka kivittäisivät heidät kuoliaaksi taikka lahjoisivat ja pukeutuisivat heidän pukuihinsa päästäkseen preussiläisten joukkojen läpi.
— Ole hiljaa! virkkoi Jean epätoivoissaan, minua oikein pelottaa, kun sinä puhut sellaisia tuhmuuksia. Sehän on typerää ja mahdotonta; huomenna nähdään … ole nyt hiljaa!
Vaikka viha ja inho kuohuivat Jeanin omassakin sydämmessä, oli hän kuitenkin kaiken kauhun ja kurjuuden ohessa jaksanut säilyttää mielenmalttinsa. Maurice oli ihan järiltään, hän tahtoi väkisin heittäytyä jokeen, ja Jean sai panna kaiken voimansa estääksensä häntä siitä, hän torui, pyysi, rukoili kyynelsilmin. Yhtäkkiä hän huudahti: katso, katso tuonne…!
Vesi loiskahti. Lapoulle oli soluttaunut jokeen; valkoisen paidan huomasi helposti tummassa virrassa — nutun oli hän heittänyt päältään, ettei se liikkumista estäisi. Hän ui hiljaa ja nähtävästi etsi paikkaa päästäkseen maalle toisella rannalla, jossa selvästi erotti vahtisotamiesten liikkumattomat varjot.
Yhtäkkiä välähti pimeässä ilmassa — Montimontin kallioista vastasi kaiku laukaukseen. Vesi loiskahti kuin rajusti airolla vetäistessä, sitten hiljeni kaikki. Virta vei Lapoullen ruumiin.
Seuraavan päivän koittaessa — lauvantaina — Jean vei Mauricen mukanaan sadannenkuudennen leiriin, toivoen, että pääsisivät sieltä lähtemään. Mutta mitään määräystä ei ollut tullut. Näytti siltä kuin vihollinen olisi kerrassaan unohtanut rykmentin. Moni oli lähtenyt pois ja synkin alakuloisuus vallitsi jääneiden mielissä. Viikkokauden kuluessa oli mielipuolten luku päivä päivältä lisäytynyt. Satamasta oli lakannut, vaan auringonpaiste toi toisen kiusan. Sietämätön kuumuus vei sotamiesten viimeisetkin voimat, ja punatauti muuttui jonkunlaiseksi rutoksi. Kaikki nuo yhteen sullotut sairaat turmelivat ilman. Joen ja kanavan rannalle ei ollut menemistä, hukkuneista hevosista ja ihmisistä levisi kamala haju. Kentällä mätänevistä nälkään kuolleista hevosista nousi sellainen löyhkä, että preussiläiset, jotka jo oman joukkonsa kohtaloa pelkäsivät, hankkivat lapioita ja pakottivat vankien hautaamaan ruumiit.
Sinä päivänä muuten nälänhätä loppui. Vankia oli vähemmän, ruokavaroja tulvaili joka taholta, suurinta kurjuutta seurasi yhtäkkiä suurin ylellisyys. Oli leipää, oli lihaa, jopa viiniäkin, sai aamusta iltaan syödä niin paljon kuin suinkin halutti. Joutui ilta, tuli yö, syötiin vielä, syötiin aina seuraavan aamun koittoon. Moni sai surmansa.
Koko päivän oli Jean pitänyt tarkasti silmällä Mauricea, jonka päähänpistoihin ei ollut luottamista. Hän oli liiaksi juonut ja mietiskeli vain, milloin paraiten saisi läimäyttää saksalaista upseeria korvalle; — totta kai hänet silloin laitettaisiin pois. Jean oli Glairetornin luona keksinyt kellarin, jossa oli vielä pari makuupaikkaa. Sinne hän vei Mauricen lepäämään ja tyyntymään. Mutta se oli kauhein yö, minkä he eläessään olivat viettäneet. He eivät silmän täyttä maanneet. Kellari oli sotamiehiä täynnä. Samassa nurkassa heidän kanssaan oli kaksi ihan kuolemaisillaan. Niin pian kuin ilta pimeni. kuului lakkaamatonta valitusta, epäselvää kirkunaa, korisemista. Kauheaa ja tuskallista oli olo pilkkopimeässä. Raivoissaan vaativat vangit kuolevia vaikenemaan. He eivät sitä kuulleet. Kuolema teki kamalaa työtään. Ja ulkoa kuului humalaisten toverien rähinä, — he eivät olleet vielä kylläänsä saaneet.
Maurice kärsi hirveästi. Tuskan hiki valui hänen otsaltaan. Hän oli koettanut paeta päästäkseen tuosta kauheasta kurjuudesta, oli hapuillut ovea, langennut sairaihin ja vaipunut siihen kuolevain viereen. Hän ei enää yrittänyt poistua. Kaikki kauheudet aina Reimsistä lähdöstä Sedanin tappioon hiipivät hänen ohitsensa. Châlonin armeijan kärsimykset kohosivat hänestä korkeimmilleen sinä yönä mustassa kellarissa, jossa kaksi sotilasta kamppaili kuoleman kourissa ja esti toveriensa unta. Nämä toivottomuuden sotilaat, tämä uhripaikalle työnnetty lauma oli joka paikassa verellään maksanut toisten synnit. Ja loassa, kunniatonna se nyt kärsi julminta rangaistusta, jota ei laisinkaan ollut ansainnut. Se oli liikaa, hän raivostui, hän vaati oikeutta, hän oli nääntyä, kun ei voinut kostaa kohtalolle.