— Anna leipä minulle! kirkui Lapoulle. Taikka pääset hengestäsi.
Hän kohotti taas nyrkkinsä. Chouteau ojensi hänelle silloin veitsen, jota oli käyttänyt hevosta teurastaessaan.
— Tässä on veitsi.
Mutta Jean syöksyi väliin estämään onnettomuutta. Hänkin oli raivoissaan ja uhkasi saattaa heidät rangaistuksi. Se ärsytti Loubetia, ja irvistellen hän nimitteli Jeania preussiläiseksi; eihän siinä ollut muilla kuin preussiläisillä käskyvalta.
— Perhana! kiljasi Lapoulle. Annatko leivän minulle?
Vaikka Pache oli valkoinen kuin palttina, puristi hän yhä kovemmin leipää rintaansa vasten, itsepäisesti kuin nälistynyt ainakin piti hän kiinni omastaan.
— En!
Silloin peto työnsi veitsen hänen kurkkuunsa niin voimakkaasti, että Pache-raukka ei enää ääntä päästänyt. Kädet putosivat hervottomina sivulle, leipä vierähti maahan — lämmin verivirta sitä kostutti.
Maurice tuli kuin hulluksi, kun näki tuon inhottavan, eläimellisen murhan. Hän pui nyrkkiä noille kolmelle miehelle, ja sanoi heitä murhaajiksi, eläimiksi; hän oli niin kauhistuksissaan, että hän tärisi ja vapisi. Mutta Lapoulle ei näyttänyt häntä kuulevan. Kuolleen vieressä maassa hän istua kuukotti ja nieli veristä leipää; katse oli tylsä ja raivokas; näytti siltä kuin hänen leukansa liikkeet olisivat huumanneet hänet kokonaan, ja kun Chouteau ja Loubet näkivät, miten kauhean näköinen ja ahne hän oli, eivät he uskaltaneet osaansa vaatia.
Tuli yö, kirkas, kaunis yö, taivas tähtiä täynnä. Maurice ja Jean, jotka olivat metsikköönsä palanneet, eivät nähneet muuta kuin Lapoullen, joka kulki edes takasin Maasin rannalla. Chouteau ja Loubet olivat kadonneet; luultavasti he olivat palanneet kanavalle, peläten tekoaan. Mutta Lapoullea näytti sinne meno pelottavan. Kun murhan tuottama kiihotus oli ohi, oli hän kuin torruksissa, silminnähtävästi valtasi hänet sellainen tuska, ettei hän kestänyt alallaan; hän ei uskaltautunut sinne päin, jossa kuollut oli, ja sentähden hän neuvotonna kulki edes takaisin rannalla. Oliko omantunnon tuska herännyt hänen tylsistyneessä mielessään? Vai pelkäsikö hän vain ilmituloa? Hän harhaili sinne tänne niinkuin peto häkissään ja tunsi yht'äkkiä vastustamattoman halun paeta, se muuttui tuskaksi, joka tuotti ruumiillista kipua; hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi. Hänen täytyi paikalla, ihan paikalla karata tästä vankilasta, jossa hän oli murhan tehnyt. Hän vaipui maahan ja oli kauvan suullaan ruohokossa joen rannalla.