Jeankin oli harmissaan toisinaan samaa miettinyt. Hän oli kuitenkin maltillisempi ja selväjärkisempi.
— Oletkos hullu? sanoi hän. Ampuvathan ne meidät — ja siinä olemme sitten.
Maurice väitti, että saattaisivathan he ampua harhaan ja, toisekseen, mitähän se sitten teki, jos he kuolisivat.
— Olkoon menneeksi, virkkoi Jean, jos onnistuisimme. Mutta minne me sitten joudumme? Entä pukumme? Näethän, että koko seutu on täynnä preussiläisten vartijastoja. Toiset puvut meillä ennen kaikkea täytyisi olla. Ei — hyvä ystävä — se on uhkarohkeata enkä minä anna sinun ruveta hulluttelemaan.
Jean tarttui hänen käsivarteensa — he olivat nojaavinaan toisiinsa — ja puhui hänelle rauhoittavasti, nuhdellen hellästi.
Joku kuiskasi aivan heidän takanaan. He käänsivät päätään. Chouteau ja Loubet olivat aivan heidän kintereillään; hekin olivat aamusella lähteneet Igesin niemeltä, ja heitä olivat ystävykset koko päivän karttaneet. Chouteau oli luultavastikkin kuullut Mauricen pakenemistuumat, koska hän heti käytti niitä hyväkseen. Hän suhahti heille korvaan: kuulkaapas! Lähdetään. Se on mainiota. Moni on jo ottanut jalat alleen. Ei tästä anneta noitten roistoin meitä koirain tavalla laahata maahansa. Me neljä — niin, eiköhän lähdetä yhdessä huvittelemaan?
Mauricelle se oli tulta tappuroihin. Mutta Jean käännähti ja sanoi kiusaajalle: jos sinulla on niin kiire, niin ala laputtaa. Mitä sinä oikeastaan aprikoit?
Hän vähän nolostui, kun korpraali katsoi häntä suoraan silmiin, ja tunnusti oikean aikeensa: jos meitä on neljä, näet sen, niin ainahan sitä paremmin … onnistuisivathan toiset, jos sattuisikkin joku … jääpymään.
Kieltäen, mutta päättävästi Jean pudisti päätään. Hän epäili sitä miestä, hän sanoi, Chouteau oli viekas. Jean pelkäsi hänen kavalia tuumiaan. Hän sai käyttää kaiken vaikutusvoimansa estääkseen Mauricea suostumasta, sillä kohta olisi ollut mukava paeta. Kuljettiin juuri tiheän metsikön ohi, pieni pensaikko sen vain maantiestä erotti. Muutamalla hyppäyksellä pensasten yli metsään ja — pelastettu.
Loubet ei ollut suutansa avannut. Hän tuntui vaaniskelevan, hänen tiihakat, viekkaat silmänsä väijyivät sopivaa hetkeä, sillä hän oli saanut päähänsä, ettei lähde Saksan linnoihin homehtumaan. Luultavasti hän luotti nopeuteensa ja viekkauteensa — ne olivat hänet ennenkin pelastaneet. Yhtäkkiä hän virkahti: tehkää kuin tahdotte … minä menen!