Hän hypähti pensaikkoon ja Chouteau perästä. Kaksi preussiläistä potalsi jälkeen, vaan kukaan ei tullut lähettäneeksi kuulatuiskua. Kaikki kävi kuin tuulessa. Tuskin huomasi, mitä tapahtui. Loubet puikkelehti pensasten välitse, oli jo pääsemäisillään metsään, kömpelö Chouteau taas joutumaisillaan kiinni. Voimiaan ponnistaen viimemainittu saavutti toverinsa, pisti jalkansa eteen, Loubet kompastui, ja sillaikaa kun molemmat preussiläiset tarttuivat häneen, katosi petturi metsään. Vihdoinkin muistettiin pyssyt, ja muutamia laukauksia pamahti. Karkuria ajettiin takaa, vaan tuiki turhaan.
Kiinnisaajat pieksivät maassa viruvaa Loubetia. Vihan vimmassa syöksyi sinne kapteeni ja sanoi siitä kyllä toisille esikuvan valmistavansa. Päällikön sanat yllyttivät sotamiehiä. Potkauksia ja lyöntiä sateli, ja kun vankiparka vihdoinkin nostettiin maasta, oli häneltä toinen käsivarsi poikki ja pää halki. Ennen Mouzoniin tuloa hän jo heitti henkensä kärrissä, johon muuan hyväsydäminen talonpoika oli hänet ottanut.
— Siinä sen näet, kuiskasi Jean Mauricelle.
Molemmat silmäsivät harmissaan tiheää metsää, jossa tuo kurja kavaltaja riemuitsi vapaudestaan. Samalla he säälien ajattelivat raukkaa, joka oli hänen uhrikseen joutunut. Mies ei tosin ollut suuriarvoinen, vaan iloinen veitikka hän oli, selväjärkinen eikä ollenkaan tuhma. Niin käypi tässä maailmassa — sukkela vikkelän voittaa.
Maurice ei ottanut siitä oppia, Mouzonissa pälkähti hänen päähänsä taas pakeneminen. He olivat tulleet sinne niin perin väsyneinä, että preussiläisten täytyi heitä auttaa niitä harvoja telttoja kuntoon pannessa, jotka heille käytettäviksi annettiin. Majapaikka, vesiperäinen niitty, oli lähellä kaupunkia. Surkeinta oli, että edellisenä päivänä oli toinen vankijoukkue majaillut samassa paikassa, siinä oli nyt niin siivotonta, se oli oikea lokakasa. Siinä olisi ollut aivan mahdotonta olla, joll'ei ihan likeltä olisi löydetty suuria litteitä kiviä pohjaksi. Iltaa ei voinut muuten päivään verratakkaan, preussiläiset olivat inhimillisempiä, sitten kuin kapteeni oli poistunut; hän istui luultavasti kapakassa. Aluksi sallivat vahtisotilaat lasten heitellä hedelmiä, omenoita ja päärynöitä vangille. Sitten saivat jo kyläläisetkin tulla leiriin, ja kohta oli siellä ihan vilinään kaikellaisia kaupustelijoita, miehiä ja naisia, jotka möivät leipää, viiniä, jopa sikarejakin. Kaikki, joilla rahaa oli, söivät, joivat ja tupakoivat. Hämärissä näytti hälisevä leiri markkinapaikalta.
Maurice ja Jean puhelivat telttansa takana. Yhtäkkiä äänsi edellinen: minä en jaksa enää kestää tätä, minä pakenen, hämärissä. Huomenna olemme kaukana rajalta … silloin se on jo myöhäistä.
— Tehdään niin, paetaan jumalan nimessä, kuului viimein Jeanin vastaus. Hänkään ei enää jaksanut vastustaa pakenemishaluaan. — Tottapahan päivä neuvon tuopi.
Hän tarkasteli myöjiä. Moni toveri oli hankkinut itselleen mekon ja housut — kerrottiin näet hyväntahtoisten kyläläisten keränneen kasottain vaatteita helpottaaksensa vankien karkaamista. Heti pisti hänen silmäänsä sievä kuustoista-vuotias tyttö — kaunissilmäinen, vaaleatukkainen, jolla oli kädessä kori ja siinä kolme leipää. Hän ei kaupitellut tavaroitansa niinkuin muut, kuleskeli hitaasti, levottomana omituisesti hymyillen. Päätään kääntämättä hän tarkasteli tyttöä, he katsoivat vastakkain kotveroisen. Tyttö lähestyi arasti, ujostellen.
— Ostatteko leipää?
Jean ei vastannut, viittasi vain kysyvästi. Kun tyttö nyökäytti päätään, uskalsi hän kuiskata: onko teillä vaatteita?