Ja nyt hän vihdoinkin sai kuulla, että hänen sisarensa oli tullut Rémillyyn jo toissapäivänä. Sedanissa, jossa hän oli niin onnellisena elänyt, ei hän miehensä kuoltua enää jaksanut olla. Hän oli tavannut Raucourtin lääkärin, Dalichampin, jonka entuudesta tunsi, ja tohtori oli häntä kehottanut kokonaan antautumaan sairaanhoitajaksi. Se oli nyt enää ainoa toimi, joka hänen suruaan vähänkään lievitti, niin oli hän sanonut. Hän asui maksusta pienessä huoneessa Fouchardin luona, ja vanhus katsoi häntä suopein silmin, koska hänestä hyötyi. Ukko olikin aina tyytyväinen, kun mistä vähänkään ansaitsi.
— Vai on sisareni täällä! sanoi Maurice. Sitä se Delaherche selvitti, vaikka minä en käsittänyt. No, koska Henriette kerran on täällä, niin on luonnollista, että mekin jäämme.
Niin väsyksissä kuin olikin, meni Maurice paikalla hakemaan Henrietteä sairashuoneesta, jossa hän oli ollut yötä. Mutta eno-ukko yhä vain marisi ja päivitteli, kun ei päässyt lampaanlihaa kaupalle, ennen kuin oli selvittäytynyt tuosta sotilaasta — paholaisesta.
Mauricen ja Henrietten palatessa oli Fouchard tutkimassa hevosta tallissa, jonne Prosper oli sen vienyt. Se oli hyvin uuvuksissa, mutta muuten vahvarakenteinen, ja ukko näytti siitä pitävän. Hymyillen nuorukainen lupasi sen hänelle. Henriette vei Fouchardin vähän syrjemmä ja selitti, ettei Jean suinkaan tahdo mitään ilmaiseksi, ja että hän itse, Henriette, hoitaisi Jeania pienessä kammarissa tallin takana, josta preussiläiset eivät parhaalla tahdollakaan häntä löydä. Tehköön sitten Henriette niinkuin tahtoo, vaikka hänellä puolestaan oli syytä epäillä, tokko se häntä ollenkaan hyödyttää — ja hän lähti lihoineen.
Yks kaks saivat Henriette, Silvine ja Prosper huoneen kuntoon ja Jean kannettiin tilalle. Hän soperti muutamia sanoja, avasi silmänsä, vaan ei tuntenut ketään.
Maurice tunsi voimansa loppuvan, kun jännittävin hetki oli ohi ja Jean näytti elonmerkkiä. Hän oli juuri juonut lasillisen viiniä ja söi lihapalasta, kun Dalichanp ajoi pihalle ollen sairashuoneeseen menossa. Kooten viimeiset voimansa seurasi Maurice sisartaan ja lääkäriä sairaan ystävänsä luo, saadaksensa varmasti tietää, miten käy.
Lääkäri oli pieni, tanakka mies, suuripäinen, tukka ja parta harmahtava, silmät vilkkaat, suunseutu hyvänsävyinen, kasvoissa ilmeni lujaluonteisuus. Hän oli ruskea kuin uusi vastatervattu vene, sillä hän oli myötäänsä ulkona ja liikkeessä, valmiina auttamaan lähimmäisiään. Kunnon mies kerrassaan, vaikkei mikään erikoinen lääkärikseen, mutta monta hän oli auttanut pitkänä vaikutus-aikanaan.
Tutkittuansa tunnotonta Jeania mutisi hän: pahoin pelkään, että jalka on leikattava.
Se oli surullinen uutinen.
Kuitenkin hän kohta lisäsi: ehkä sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä, mutta häntä on tuiki huolellisesti hoidettava, ja sittenkin se vie aikaa. Nyt on hällä sielu ja ruumis niin uupunut, että emme voi muuta kuin antaa hänen maata rauhassa. Katsotaan huomiseen.