— Pelasta henkesi yksin! Jean sanoi toistamiseen.
— Ole hiljaa, eläkä hupsi!
Kun Jean oli hyvästi satulassa, tarttui Maurice ohjaksiin, ja niin lähdettiin. Kello oli yhdentoista paikoissa. Maurice arveli kolmessa tunnissa ennättävänsä perille vaikka astutellen kulkisi. Mutta mitenkä he pääsevät Maasin yli? Hän oli aivan toivoton. Mouzonin siltaa varmasti vartioitiin. Viimein hän muisti Villersin lautan ja toivoen, että sallimus heitä vihdoinkin auttaisi, lähti hän umpimähkään joen oikeaa rantaa niittyin ja peltoin poikki mainittua kylää kohti.
Alussa meni kaikki hyvin. Noin neljännestunti täytyi heidän kuitenkin muutaman ratsuväki-vartijaston tautta piilotella erään muurin suojassa. Rupesi satamaan ja Mauricen oli hyvin vaikea pysytellä liejuisella tiellä hevosen rinnalla, joka onneksi oli säveä ja tottelevainen. Villersissä onnistui mainiosti: lautturi oli juuri tuonut baijerilaisen upseerin ja saattoi heidät paikalla toiselle rannalle. Vasta kylän läheisyydessä vastukset alkoivat, siellä he olivat aivan joutumaisillaan vartiomiesten käsiin, joita oli asetettu pitkin Rémillyn tietä. Heidän täytyi uudelleen palata kentälle ja kulkea siellä ristiin rastiin. Usein he saivat pitkiä matkoja kierrellä taikka pujotella pensasten ja risukkojen läpi.
Jeanissa oli kuume. Melkein tiedotonna hän vaipui hevosen kaulaa vasten ja tarrautui molemmin käsin sen harjaan. Maurice heitti ohjakset käsivarrelleen ja piteli Jeania kiinni jalasta, ettei hän putoisi. Kaksi tuntia melkein kesti harhaileminen; hevonen kompasteli lakkaamatta ja oli monasti pudottaa kannettavansa. Surkea oli nähdä, miten hevonen horjuvin jaloin ja lian vallassa, koki pyrkiä eteenpäin, mies sen selässä tiedotonna, ja toinen puolikuolleena kulki vieressä, — ainoastaan järkähtämätön ystävyys piti häntä vielä pystyssä. Aamu sarasti, ja viidettä käydessä he vihdoinkin pääsivät Rémillyyn.
Pihalla asuinrakennuksen edessä, joka komeana ylvästeli Haracourtsalmen rannalla, asetteli Fouchard kärriin kahta edellisenä iltana teurastettua lammasta. Kun hän näki sisarensa pojan niin kurjassa tilassa, suuttui hän, ja Mauricen selitykset hän kärsimättömästi katkaisi. Vai niin! Vai pitäisi minun sinun ja sinun ystäväsi takia — syyttä pakotta — joutua tekemisiin preussiläisten kanssa? Jumal'auta! silloin voisin yhtä hyvin paikalla mennä hirteen.
Hän ei kuitenkaan rohennut kieltää Mauricea ja Prosperia nostamasta Jeania keittiön suurelle pöydälle. Jean oli yhä tunnotonna. Silvine juoksutti oman tyynynsä sairaan pään alle. Mutta ukko yhä vain marmatti — pahahan sillä oli siinä olla — ja miksikä he eivät jo suoraa päätä vieneet häntä sairashuoneeseen, jollainen onneksi kyllä oli Rémillyssä, vanhassa koulutalossa, kirkon luona, entisessä luostarissa — suuri tilava huone.
— Sairashuoneeseen! toisti Maurice. Jottako preussiläiset lähettäisivät hänet terveeksi tultua Saksaan! Kaikki sairaathan ovat heidän. Mitä hullutuksia, eno? Minä en ole sitä varten häntä tänne tuonut, että antaisin hänet saksalaisille.
Ukko yritti jo näyttää, mistä viisi hirttä on poikki, mutta silloin tuli mainituksi Henrietten nimi.
— Mitä? Henriette? kysyi Maurice.