— Astua? Elä sitä kysykkään!
Jean oli aina niin tyyni, mutta nyt hän ihan vimmastui. Hän puristi kätensä nyrkkiin, hän olisi tahtonut tapella.
— Tuhat tulimaista! Ammuttaa koipeensa, silloin kuin jalkoja paraiten tarvitaan! Minusta ei ole enää muualle kuin leppälautalle ja myötävirtaan. Pelasta nokkasi sinä, yksin.
Maurice hymyili.
— Elä nyt hupsi.
Hän kohotti Jeania kädestä; heidänhän pitäisi rientää.
Suurella vaivalla he kulkivat muutaman askeleen, pysähtyivät sitten taas levotonna, sillä metsän rinteessä näkyi pieni talo. Veräjä oli sepposelällään, talo pilkkosen pimeä ja näytti autiolta. Viimein he uskaltautuivat pihalle ja hämmästyksekseen löysivät sieltä satuloidun hevosen. Minkätähden se siellä oli, sitä he eivät saaneet selväksi. Kenties omistaja tulee pian taikka lienee hän tuolla pensaan takana kuoliaaksi ammuttuna. He eivät siitä koskaan tietoa saaneet.
Mutta Mauricelle juolahti jotain mieleen; se oikein elähytti häntä.
— Kuuleppas! Raja ei ole kaukana, ja täytyyhän meillä kuitenkin olla opas. Mitähän jos menisimmekin Rémillyyn Fouchard enon luo? Minä tunnen pienimmätkin polut, niin että ummessa silminkin sinne osaan. Se oli sukkela tuuma. Minä nostan sinut hevosen selkään, ja Fouchard eno meistä kyllä huolen pitää.
Ensiksi hän tarkasti Jeanin jalkaa. Siinä oli kaksi reikää. Luoti oli kaiketi toisesta tullut pois muserrettuaan sääriluun. Verta ei enää paljon vuotanut. Pohkeen ympärille hän sitoi nenäliinan hyvin lujaan.