— Rahat! huudahti Maurice. Paremminhan ne sinä tarvitset kuin minä, jolla on vielä molemmat jalat kunnossa. Kahdellasadalla frangilla pääsen hyvästi Pariisiin ja — ilmaiseksihan minulta siellä henki nitistetään. Jää hyvästi, rakas ystävä! Kiitos kaikista monista avuistasi! Jollet sinä olisi kanssani ollut, olisin jo aikoja sitten ollut maan mustissa mullissa.
Jean keskeytti hänet: Sinä et ole minulle velkaa. Preussiläisten käsiin olisin joutunut silloin siellä, jos et sinä olisi minua temmannut pois. Ja eilen viimeksi sinä minut heidän kynsistään pelastit. Sinä olet kahdesti maksanut. Nyt olisi minun vuoroni uhrata henkeni. Voi, miten olen levoton, kun et ole luonani sinä.
Hänen äänensä värähteli ja silmät kyyneltyivät.
— Jää hyvästi, rakas ystävä!
He suutelivat toisiaan ja siinä niin kuin eilesessäkin suudelmassa, metsässä siellä, ilmeni syvä rakkaus, jonka yhteiset vaarat, yhteiset vastukset olivat herättäneet, ja joka oli heidät yhdistänyt lujemmin kuin tavallinen vuosikausia kestävä ystävyys. Unettomat yöt, päivät, jolloin eivät suupalaa saaneet maistaa, lakkaamatta uhkaava kuolema — kaikki suli hellyyteen. Kun kaksi sydäntä on niin kokonaan sulautunut, niin ne eivät koskaan voi erota. Suudelma metsässä oli täynnä toivoa, — nyt eronhetken tuskallista kaihoa. Tokko he koskaan enää näkisivät toisiaan? Ja milloin? Surunko, ilonko hetkenä?
Dalichamp istui jo kieseissään ja huusi Mauricea. Rajusti syleili hän
Henrietteä, joka kyyneleitä niellen kalmankalpeana häntä katseli.
— Veljeni minä sinun huostaasi jätän — hoida häntä hyvästi! Rakasta häntä niinkuin minäkin olen häntä rakastanut.
IV.
Suuri huone, seinät valkaistut — ennen oli sitä käytetty hedelmäsäiliönä; vieläkin siellä tuntui omenain ja päärynäin haju. Rautasänky, maalaamaton pöytä ja kaksi tuolia, sitä paitsi vanha puukaappi, kaikki maailmankokoisia — siinä huoneen kalusto. Siellä oli niin rauhallista ja hiljaista; silloin tällöin kuului viereisestä tallista kumeata ääntä, hiljaista kaviolla kuoputtamista ja ynymistä navetasta. Päivä paistoi kirkkaasti etelään päin olevasta ikkunasta, josta näki pienen kummun ja kaistaleen peltoa. Ei yksikään ihminen edes aavistanut, että siellä oli huone ja huoneessa pakolainen.
Henriette järjesti ja määräsi kaikki. Epäluuloja poistaakseen ei hän sallinut muiden kuin lääkärin käydä Jeanin huoneessa. Kutsumatta ei Silvinekään saanut sinne mennä. Aikaiseen aamusella Henriette ja Silvine siivosivat huoneen, joka päivän aikaan oli kuin teljetty. Jos sairas öisin jotain tarvitsi, koputti hän seinään, sillä Henriette nukkui viereisessä huoneessa. Viikkomääriä oli Jean elänyt alituisessa hurakassa, yhtäkkiä oli hänet ikäänkuin temmattu maailmasta eikä hän nähnyt muita kuin hiljaisen, nuoren naisen, joka kuulumattomin askelin huoneessa liikkui häntä vaaliessaan. Henriette oli nyt aivan sen näköinen, jollaisena Jean ensin oli nähnyt hänet Sedanissa! hento vartalo, kasvonpiirteet hienot, suurenlainen suu, tukka kaunis ja vaalea kuin tuleentunut ohrantähkä, silmänluonteessa sama sanomaton hyväntahtoisuus.