Kuume oli ensi päivinä niin kova, että Henriette tuskin hetkeksikään saattoi vuoteen vierestä poistua. Dalichamp tuli joka aamu Jeania katsomaan, hakien muka Henrietteä sairashuoneesen. Luoti oli poissa, vaan se oli musertanut sääriluun. Lääkäri ihmetteli, kun haava ei ottanut parantuakseen, hän pelkäsi, että hänen kenties pitäisi sahata jalka luusirun tautta, jota koettimella ei saanut pois. Jeanillekin hän oli siitä puhunut — mutta ei, ei! ennemmin kuolla paikalla kuin elää loppuikänsä raajarikkona. Vielä jonkun aikaa aikoi lääkäri katsastaa haavaa, pani siihen kummiputken märänvuodon takia, kasteli liinannukkaa öljypuun öljyssä ja karbolivedessä ja sitoi sillä haavan. Hän ilmoitti kuitenkin että paraneminen käypi hitaasti, jollei erityisiin toimiin ryhdytä. Toisella viikolla kuume sentään väheni ja sairas oli muutenkin parempi, mutta hänen täytyi olla aivan liikahtamatta vuoteessaan.
Jean ja Henriette perehtyivät toisiinsa pian. Tuntuipa kuin he aina olisivat olleet ja tulisivat olemaan yhdessä. Kaikki lomahetkensä vietti Henriette Jeanin luona, syötti ja juotti häntä säännöllisesti, auttoi ja hoiti, miten paraiten taisi. Joskus he puhelivat, vaan useimmiten, varsinkin ensi päivinä, olivat ääneti. Ikävä heillä ei ollut milloinkaan; he kaipasivat hiljaista elämää, tarvitsivat lepoa ja rauhaa kumpikin, niin hyvin sairas Jean muserrettuine jalkoineen kuin surupukuinen Henriette, jonka suru ei vielä ollut hälvennyt.
Ensi alussa Jeania vähän ujostutti, Henriettehän oli niin paljon etevämpi häntä, joka oli vain talonpoika ja sotamies ja tuskin osasi lukea ja kirjoittaa. Mutta hän rauhoittui, kun näki Henrietten kohtelevan häntä vertaisenaan; hän rohkeni keskustella ja oli niinkuin ennenkin älykäs ja teräväjärkinen. Ihmeekseen hän älysi, ettei ollut niinkään pöllömäinen. Olikohan se seurauksena tuosta inhottavasta elämästä, jota hän kaksi kuukautta oli viettänyt? Olivatkohan kaikki ruumiin ja sielun kärsimykset olleet hänen edukseen? Mutta enimmän hän kuitenkin hämmästyi kun huomasi, ettei Henriette juuri ollut häntä oppineempi. Äitinsä oli kuollut aikaiseen, hänen täytyi hoitaa taloutta eikä hänellä ollut aikaa lukea ja tutkia, kuin oli huolta pidettävä isoisästä, isästä ja veljestä eli "kolmesta herrastaan" niinkuin hän tavallisesti heitä nimitti. Sisältäluku, kirjoitus, oikeinkirjoitus ja luvunlasku — siinäpä ne hänen tietonsa melkein olivatkin.
Pieni ja vaatimaton hän oli, elämän tavalliset, jokapäiväiset toimet häntä miellyttivät. Mutta hänen hyväntahtoisuutensa, auliutensa, hänen tahdonlujuutensa — ne ne vaikuttivat Jeaniin.
Mauricesta he usein puhuivat. Mauricen tähden Henriette Jeania niin uskollisesti hoiti. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan tuota teeskentelemätöntä, vakavaa nuorukaista, sitä kiitollisempi hän oli saadessaan hoitaa häntä, Mauricen ystävää ja veljeä, ja kiitollisuus muuttui ystävyydeksi. Ja Jean — niin, hänen kiitollisuudellaan ei rajoja ollut, hän olisi tahtonut suudella Henrietten kättä, joka kerran kun se hänelle liemikupin ojensi. Päivä päivältä heidän ystävyytensä kasvoi, sama yksinäisyys, samat surut heitä yhdistivät. Ja kun he olivat muistelleet menneitä aikoja ja Henriette kysellyt heidän hirveistä kärsimyksistään Reimsin ja Sedanin välillä, uudistuivat aina samat kysymykset: mitähän Maurice nyt teki? Miksikä hän ei kirjoittanut? Olikohan Pariisista mahdotonta lähettää mitään tietoja? Yhden ainoan kirjeen he olivat saaneet — sen oli hän kirjoittanut Rouenissa neljäntenä päivänä lähtönsä jälkeen — ja aivan lyhyesti mainitsi siinä tulleensa äskettäin kaupunkiin pitkiä matkoja kierrettyään ja aikovansa Pariisiin. Viikkokauteen eivät he olleet hänestä mitään kuulleet.
Aamuisin kun Dalichamp oli haavan puhdistanut ja sitonut, jäi hän hetkiseksi sinne puhelemaan. Toisinaan hän tuli iltasellakin ja viipyi silloin kauvemmin, kertoen uusista mullistuksista, jotka horjuttivat Ranskaa perustuksia myöden. Hän oli ainoa, joka heille toi tietoja maailman menosta.
Lääkäri oli harras isänmaan ystävä, johon kipeästi koski jokainen kärsitty tappio. Hän ei puhunutkaan muusta kuin preussiläisistä, jotka Sedanin taistelun jälkeen olivat levinneet yli koko Ranskan kuin aaltoileva meri. Joka päivä tuli uusia surusanomia. Allapäin hän sängyn vieressä istua nuukotti ja väristen kertoi, miten olot päivä päivältä pahenivat. Usein oli hänellä taskut täynnä belgialaisia sanomalehtiä, jotka jätti heille luettavaksi. Viikkojen kuluttua vasta kajahti sairaan huoneeseen tieto onnettomuuksista, ja yhteinen suru, yhteinen huoli yhdisti hoitajan ja sairaan aina lähemmäksi.
Sellaisesta vanhasta sanomalehdestä Henriette kerran luki Jeanille Metzin suuresta taistelusta, jota oli kestänyt kolme päivää. Uutinen oli viiden viikon vanha, mutta hän ei ollut kuullut siitä ja kuunteli sentähden raskaalla mielellä. Huoneessa oli niin hiljaista, Henriette luki hieman laulavalla äänellä niinkuin koulutyttö, lausuen tarkasti joka tavuun — Jean näki koko surullisen tapahtuman selvästi silmäinsä edessä. Fröschwillerin ja Spichernin taistelujen jälkeen, jolloin ensimmäinen osasto vei viidennen mukanaan turmioon, olivat toiset Metzin ja Bitschin välille asetetut joukot epäröidessään joutuneet viimein samaan tappion mylläkkään ja kokoutuneet leirin yläpuolelle Moselin oikealle rannalle. Siten oli kallista aikaa hukattu, sen sijaan että olisi kiirehditty peräytymään Pariisiin ja vältetty monta surkeutta! Keisari oli jättänyt päällikkyyden marsalkka Bazainelle, jolta nyt voittoja toivottiin. Silloin 14 päivänä syttyi Bornyn tappelu. Samana hetkenä, jolloin sotajoukko oli päättänyt mennä vasemmalle rannalle, hyökkäsi vihollinen; ranskalaisten oli taisteltava kahta saksalaista sotajoukkoa vastaan, Steinmetzin, joka järkähtämättömänä seisoi ihan uhatun varustuksen edessä, ja Fredrik Kaarlen, joka ylempänä oli mennyt joen yli ja marssi nyt joen vasenta rantaa sulkemaan Bazainelta tietä Ranskaan. Kolmen aikaan iltapäivällä taistelu alkoi. Ranskalaiset pysyivät asemassaan, mutta voitosta ei hyötyä ollut, sillä sotajoukon täytyi toimetonna pysyä Moselin molemmilla rannoilla, sillä välin kuin toinen saksalaisten armeijoista ympäröi heidät.
16:na taisteltiin Rézonvillessä. Kaikki osastot olivat nyt vihdoinkin vasemmalla rannalla, kolmas ja neljäs olivat vain myöhästyneet, sillä Etainin ja Mars-la-Toursin teitten risteyksessä oli hirmuinen tungos, sitten kun preussiläisten ratsu- ja tykkiväki, uhkarohkeasti rynnäten, oli jo aamusella sulkenut tiet.
Taistelu oli vitkallista ja määrätöntä. Kello kahteen mennessä oli Bazaine hyvästi voittanut kourallisen sotilaita, jotka hänen tiellään olivat: — mutta hän kärsi tappion ja syynä siihen oli hänen selittämätön pelkonsa, että tie Metziin häneltä katkaistaisiin. Tuima tappelu levisi yli laaksoin ja kukkulain. Rintamaa ja sivua kohti hyökkäsi vihollinen, ranskalaiset eivät rynnänneet eteenpäin ja antoivat sillaikaa preussiläisille tilaisuutta koota voimansa, siten edistäen vihollisen suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli pakottaa heidät vetäytymään toiselle puolelle jokea.