18 päivänä vihdoin oli viimeinen Saint-Privatin taistelu, jossa hyökkäysrintama oli kolmetoista kilometriä pitkä. 200,000 saksalaista ja 700 kanuunaa hyökkäsi 120,000 ranskalaista ja ainoastaan 500 kanuunaa vastaan. Saksalaiset ryntäsivät Ranskasta, ranskalaiset Saksasta päin; näytti siltä kuin preussiläiset sinkahuttaisivat ranskalaiset pois heidän omasta maastaan. Kello kahdesta asti riehui mitä hurjin tappelu, preussiläinen kaarti ajettiin pakoon ja hajoitettiin. Bazaine oli kauvan voittopuolella, sillä vasen kylki oli vastustamaton, mutta illempana täytyi heikomman oikean sivun hirveän verilöylyn perästä jättää Saint-Privat, ja se vei mukanaan koko sotajoukon. Se oli voitettu, sen täytyi peräytyä Metzin muurien turviin, jossa se nyt oli kuin rautavyön ympäröimänä. Jean keskeytti Henrietteä lakkaamatta: niin, niin! ja me kun odotimme Bazainea aina Reimsistä lähdöstä asti!
Sitten luki Henriette marsalkan kirjelmän 19 päivältä, jossa hän puhuu peräytymisen jatkamisesta, saman kirjelmän, josta oli seurannut Châlonin armeijan eteenpäin marssiminen. Sitten, mutta vasta 27:nä, kun oli saanut tiedon apujoukon tulosta, oli hän kyllä ponnistellut, mutta niin laimeasti vieläkin, että Metzin joukko syyskuun ensimäisenä päivänä — samana, jolloin Châlonin armeija peräti voitettiin Sedanissa — voimattomana peräytyi … ja Ranska sen menetti. Marsalkasta, joka siihen asti oli ollut keskinkertainen päällikkö — ja joka teitten vapaina ollessa ei ollut pyrkinyt eteenpäin, tulisi voimakkaimpain sotajoukkoin ympäröimänä ja valtiollisten mietteittensä valtaamana salaliittolainen ja petturi.
Mutta niissä sanomalehdissä, joita Dalichampilla oli mukanaan, oli Bazaine yhä suuri mies ja urhoollinen soturi, jolta Ranska pelastustaan toivoi. Jean luetutti Henriettellä kahteen kertaan saman asian, saadaksensa oikein selville, kuinka kolmas saksalainen armeija Preussin kruununprinssin johtamana oli voinut heitä ajaa takaa sillaikaa kun ensimmäinen ja toinen Metziä piirittivät, molemmat yhtä suuret ja tarpeeksi heillä kanuunia, että hyvin olisivat voineet erottaa neljännen armeijan, jota Saksenin kruununprinssi johti. Kun Jean sairasvuoteellaan vihdoin oli saanut kaikki selväksi, koetti hän toivoa parasta.
— Vai niin! Siksikö niin kävi, ettemme me olleet kylliksi voimakkaat. Mutta tässähän ovat numerot, Bazainella oli 150,000 miestä, 300,000 kivääriä ja enemmän kuin 500 kanuunaa; hän aikoo varmaankin tehdä heille aika kepposen.
Henriette nyökäytti päätään ja oli olevinaan samaa mieltä, ettei Jeania pahoittaisi. Hän ei voinut tarkoin seurata sotajoukkoin kulkua, mutta hänestä tuntui, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen. Hänen äänensä oli sointuisa ja tyyni kuten tavallisesti, hän olisi tuntikausia voinut lukea vain häntä huvittaakseen. Mutta toisinaan kun hän luki verilöylyistä, ääni petti ja kyyneleitä kohosi silmiin. Hän muisti miehensä, joka oli ammuttu ja jota baijerilainen upseeri oli muuria vasten potkinut.
— Jos se teihin niin koskee, sanoi Jean hämmästyneenä, niin elkää lukeko niistä.
Henriette tointui paikalla ja sanoi hiljaisesti ja ystävällisesti: ei, ei. Suokaa anteeksi; minä vakuutan, että se minuakin huvittaa.
Muutamana iltana lokakuun alussa kun ulkona oikein myrskysi, hän palasi sairashuoneesta ja sanoi liikutettuna: kirje Mauricelta. Tohtori sen äsken minulle antoi.
Yhä levottomammiksi he olivat tulleet, kun Mauricesta ei mitään kuulunut, varsinkin sitten, kun toista viikkoa takaperin huhu kertoi, että Pariisi oli kokonaan sulettu. Vapisten he odottivat häneltä tietoja. Minne hän oli Reimsistä joutunut? Nyt se selvisi, sillä kirje, jonka hän Pariisista oli lähettänyt Dalichampille 18 päivänä, siis samana, jolloin viimeinen juna lähti Havreen, oli äärettömästi kierrellyt ja ihmeitten ihme, että se viimeinkin joutui omistajansa käsiin.
— Voi, sinä rakas ystävä! huudahti Jean riemuissaan. Lukekaa se paikalla, lukekaa!