Tuuli kiihtyi, ikkunat ruskivat aivan kuin niitä olisi ulkoapäin irti kiskottu. Henriette oli pannut lampun sängyn viereen pöydälle ja alotti; hän istui niin lähellä Jeania, että hänen tukkansa melkein nuorukaiseen koski. Niin lämmin ja hyvä oli olla rauhaisassa huoneessa — ja myrsky raivosi ulkona.
Kirje oli kahdeksan sivua pitkä. Ensin Maurice mainitsi, että hänet heti tultuaan 16 päivänä, oli kirjoitettu linjarykmenttiin, jota tahdottiin lisätä. Palavalla innolla hän sitten kertoi, mitä oli saanut tietää kuukauden kauheista tapahtumista. Weissenburgin ja Fröschwillerin tappiot olivat säikähdyttäneet kerrassaan Pariisin. Kun mielet tyyntyivät, heräsi uusia houreita, toivo kostaa, puhuttiin Bazainen ylipäällikkyydestä, huhuttiin voitosta, yleisestä kapinasta, preussiläisistä, joista ministeritkin puheissaan mainitsivat. Ja yhtäkkiä tuli kamala tieto syyskuun 3 päivänä niinkuin salama kirkkaalta taivaalta: toiveet haihtuivat kuin tuhka tuuleen, pahaa aavistamatta, virkeä ja iloisa kaupunki oli kuin kuollut. Pois keisarius! kaikuivat huudot samana iltana, jolloin Jules Favre lyhyessä, kauheassa yöllisessä kokouksessa vaati kansan nimessä keisariuden hävittämistä. Seuraavana päivänä oli kaikki kukistunut, toisen keisarikunnan olivat sen omat teot murskanneet pirstaleiksi. Koko kaupunki oli liikkeessä, ihmisvirta täytti Konkordian torin, jota pyhäpäivän kirkas aurinko valaisi, joukko tulvasi kohti lakia-laativan kokouksen rautaristikkoja, joita kourallinen sotilaita, kiväärit kädessä, suojeli, särki portit, ryntäsi kokoushuoneeseen, josta Jules Favre, Gambetta ja muut vasemmistolaiset lähtivät Hôtel de Villeen julistamaan Ranskaa tasavallaksi. Sillaikaa avattiin Louvressa pieni, Saint-Germain-l'Auxerroisin torille päin oleva takaovi raolleen ja sieltä pujahti hallitsija-keisarinna mustassa puvussa, yhden ainoan ystävän seuraamana; he vapisivat molemmat, pyrkivät pakoon ja hyppäsivät ajurin kärriin, joka vei heidät pois Tuilerieain linnasta, jossa ihmistulva nyt samoili. Samana päivänä Napoleon III lähti Bouillonin ravintolasta, jossa hän oli viettänyt ensimmäisen yönsä matkalla Wilhelmshöheen maanpakolaisuuteen.
Vakavana Jean keskeytti Henrietten: meillä on siis nyt tasavalta? No, jos se vain auttaa meitä löylyttämään preussiläisiä, niin…
Hän pudisti päätään, talonpoikana ollessa oli häntä tasavallalla peloteltu. Eikä hänestä sota-aikana muutenkaan ollut eripuraisuus mieleen. Mutta muutos siinä kaiketi täytyi tulla, koska keisarikunta oli niin parantumatonta mätää eikä sitä kukaan enää tahtonut.
Henriette luki kirjeen loppuun. Viimeisillä sivuilla oli tietoja saksalaisten lähestymisestä. 13 päivänä, samana siis, jolloin hallituksen ja kansallisen puolustuksen valiokunta muutti Toursiin, oli nähty vihollisen Pariisin itäpuolella saapuvan aina Lagnyyn asti. 14 ja 15 päivänä ne olivat aivan lähellä, Creteilissä ja Joinville-le-Pontissa. Mutta 18 päivän aamuna, jolloin Maurice kirjoitti, ei hän vielä näyttänyt uskovan Pariisin täydellistä piiritystä, häntä elähytti vieläkin kerran toivo, hänestä oli piiritysyritys julkeaa, uhkarohkeaa ja kolmessa viikossa se kylläkin päättyisi, hän luotti apujoukkoihin, joita maaseuduilta lähetettäisiin, puhumattakaan Metzin armeijasta, joka jo Verdunin ja Reimsin kautta oli tulossa. Mutta vahva rautavyö oli kietonut Pariisin ja erottanut sen muusta maailmasta, jättiläisvankila se nyt oli, jossa kaksi miljoonaa elävää olentoa nääntyi — ei niin sanaa sieltä päässyt muuhun Ranskaan.
— Voi hyvä jumala; huoahti Henriette masentuneena. Kuinka kauvan tätä kestää? Tokko enää milloinkaan saamme häntä nähdä!
Tuulen puuska tärisytti vanhaa taloa. Kova talvi oli tulossa. Mitä saavatkaan sotilasraukat kärsiä, joitten ruuatta ja juomatta täytyy pakkasessa taistella!
— Mauricen kirjehän on elähyttävä, sanoi Jean. Ja olipa hyvä, että vihdoinkin saimme hänestä tietoja. Ei saa olla toivoton.
Vähitellen lokakuun pilviset, synkät päivät kuluivat; kun tuuli laimeni, vetäysi taivas yhä synkempään pilveen. Jeanin haava parani hyvin hitaasti. Lääkäri ei vielä voinut ottaa putkea haavasta, ja sairas, joka oli hyvin heikoksi mennyt, kielsi jyrkästi leikkaamisen, hän ei tahtonut tulla raajarikoksi.
Odotus ja levottomuus teki olon tukalaksi tuossa pienessä huoneessa, jonne tiedot etäisenä kuminana tunkeutuivat kuni tuskallisessa unessa. Inhottava sota, verilöylyt ja tappiot jossakin kaukana, ei varmasti tiedetty missä, ja onnettoman isänmaan valitukset ja kärsimykset kuuluivat sinne hiljaa vain. Ja tuuli karisteli lehdet puista, taivas oli synkänharmaa, kenttä eloton ja kovaa talvea ennusti variksien inhakka rääkyminen.