Tavallisimpia puheaineita oli sairashuone, jossa Henriette oli kaiken ajan, mitä ei Jeanin luona. Kun hän iltasella palasi, kyseli Jean päivän tapahtumia ja Henriette ne tarkasti kertoi, sillä se olikin ainoa, joka huvitti häntä. Jean tunsi siten kaikki sairaat, tiesi, ketkä paranivat, ketkä eivät.
— Poikaparat! sanoi Henriette aina. Poikaparat!
Sairashuone ei ollut enää taistelujen keskellä, jossa veri virtana vuoti; siinä sai nyt kokea sairaalan kaikki surkeudet, tautia ja kuolemaa, hitaasti elpyviä ja alituisesti kuoleman kanssa kamppailevia. Dalichampilla oli ollut paljon vaivaa saadakseen sänkyjä ja makuuvaatteita, ja sairasten elatus — leipää, lihaa ja kuivattuja kasviksia — puhumattakaan siteistä ja kääreistä, teki hänestä ihmettentekijän. Preussiläiset, jotka olivat Sedanin sairashuoneen anastaneet, eivät antaneet hänelle mitään, eivät edes nukutusainetta, jota hänen sitten Belgiasta asti täytyi haalata. Ja kuitenkin — hän oli yhtä auliisti ottanut hoidettavakseen saksalaisia kuin ranskalaisiakin, ja vieläpä toistakymmentä baijerilaistakin, jotka hän Bazeillesissa oli pelastanut. Vihollisjoukkoin sotilaat, jotka hurjasti olivat toisiaan raadelleet, lepäsivät nyt sovinnossa vieretysten. Kauheus ja suru asustivat Rémillyn vanhan koulutalon saleissa, joissa kummassakin oli viisikymmentä vuodetta!
Vielä kymmenen päivää taistelun jälkeen oli sinne tuotu haavoitettuja, joita jostain nurkasta oli löydetty. Neljä oli jäänyt muutamaan autioon huoneeseen Balaniin ilman lääkärin apua eikä tiedetty, miten ne olivat hengissä pysyneet — ehkä joku naapuri oli niitä armahtanut — niiden haavoissa madot ihan vilisivät, ne olivat nyt kuolleet veren myrkytykseen. Sepä se vuoteita tyhjensi. Ovessa löyhähti jo vastaan luumädän tukauttava haju. Putkista tippui pahalle haisevaa visvaa. Usein täytyi leikkaus uusia ja kaivaa haavasta luusiruja, joista ei kukaan ollut tiennyt. Nääntyneinä ja kuihtuneina kurjaset kärsivät kauheita tuskia. Voimattomina muutamat makasivat päiväkaudet selällään, melkein hengittämättä, silmät ummessa, luomet jo mustuneet kuin kuolleella. Toiset eivät silmän täyttä nukkuneet, kieriskelivät levotonna vuoteellaan, kylmä hiki valui ruumista pitkin ja olivat niin ärtyisiä kuin järkensä kadottaneet. Mutta samapa se, olivatko sairaat raivoja vai tyyniä, heidän päivänsä olivat luetut, niin pian kun kuume heihin tarttui, myrkky vei voiton, lensi toisesta toiseen, tempasi heidät vastustamattomasti manalan majoihin.
Kurjinta oli kuitenkin kuolemaan tuomittuin huoneessa, jossa punatauti, lavantauti ja isorokko raivosivat. He huusivat ja kirkuivat houreissaan ja istuivat vuoteillaan kuin aaveet. Toisten keuhkoissa oli vika ja he rykivät armottomasti. Muutamat herkiämättä ulvoivat ja tyyntyivät vasta sitten kun haavoja kylmällä vedellä valeltiin. Kääreitten muuttohetkeä levottomasti odotettiin, silloin vuoteet tuuletettiin ja ruumis, joka pitkällisestä makaamisesta oli ihan kangistunut jäähtyi ja pääsi vähän liikkeelle. Mutta sitä hetkeä kammoksuttiinkin, sillä ei mennyt päivääkään, jolloin ei lääkäri sidettä avatessaan olisi haavassa huomannut mustanpuhuvia pilkkuja — kylmänvihoja. Seuraavana päivänä leikkaus — taas poikkisahattu käden tai jalan tynkä. Joskus meni koko jäsen pala palalta. Silloin oli koko mies täynnä mustia lavantaudin pilkkuja — raivon huumaamana hänet vietiin kuolemaan tuomittujen huoneeseen, jossa hän henkensä heitti; ruumis oli jo kuollut ennen kuin hengenlähtö alkoi.
Joka ilta sairashuoneesta palattuaan ja Jeanin kysymyksiin vastattuaan lausui Henriette: Poikaparat! Poikaparat!
Yhäti samat tiedot, sama kurjuus tuossa helvetissä. Olkapää oli nuljautettu sijoiltaan, jalka leikattu, käsivarsi sahattu, mutta estäytyisikö siltä visvanvuoto tai luumätä? Taikka oli taaskin joku haudattu, useimmiten ranskalainen, joskus saksalainen. Ei mennyt päivääkään, jolloin ei sairashuoneesta olisi hämärissä pujahtanut neljästä laudasta kyhätty ruumisarkku, jota yksi ainoa sairaalan sotilas seurasi ja usein Henriette itse katsomaan, ettei häntä koiran tavalla maahan pantaisi.
Rémillyn hautausmaahan oli kaksi uutta hautariviä kaivettu ja siinä lepäsivät rinnatusten saksalaiset vasemmalla, ranskalaiset oikealla — hauta heidät sovitti.
Muutamat haavoitetut Jeania miellyttivät, vaikkei hän ollut heitä nähnytkään. Hän kyseli aina heistä.
— No, kuinkas "pikku-raukka" tänään jaksaa?