Se tarkoitti pientä ratsumiestä, viidennen linjan rykmentin sotilasta, joka vapaaehtoisena oli sotaväkeen mennyt eikä vielä ollut kahdenkymmenen ikäinen. Häntä sanottiin "pikku-raukaksi", koska hän aina itseään siksi nimitti. Hänen äitinsä oli sen nimen antanut. Hänen tilansa oli todellakin surkea, sillä hän oli kuolemaisillaan keuhkopussintulehdukseen, jonka vasemmassa kylessä oleva haava oli vaikuttanut.
— Voi poikaparkaa, sanoi Henriette, joka oikein äidillisesti häntä hoiti. Hän ei voi hyvin, hän on koko päivän rykinyt. Sydäntäni vihloo sitä kuullessa.
— Entäpä karhunne, Gutmann, jatkoi Jean hieman hymyillen. Tokko lääkäri toivoo hänen parantuvan?
— Kenties hän voittaa taudin; mutta kauheita tuskia hän kärsii.
Kumpikaan ei voinut puhua Gutmannista vetämättä suutansa hymyyn, vaikka häntä säälivätkin. Kun Henriette ensimmäisenä päivänä tuli sairaalaan, oli hän hämmästyksekseen tuntenut sotilaan samaksi punapartaiseksi, sinisilmäiseksi, leveänenäiseksi baijerilaiseksi, joka Bazeillesissa kantoi hänet pois, kun hänen miehensä ammuttiin kuolijaaksi. Mieskin tunsi hänet, vaikkei hän voinut puhua; niskaan tunkeutunut luoti oli repäissyt häneltä puolet kielestä. Parina päivänä oli Henriette ihan värissyt, kun hänet näki, mutta oli lauhtunut sittemmin, kun huomasi, miten miehen toivoton, ystävällinen katse häntä seurasi. Eiköhän tuo baijerilainen ollutkaan enää sama kummitus, jonka tukka ja parta olivat veriset ja jonka silmät pyörivät päässä hurjasti, sama, jota hän ei mielestään voinut poistaa? Hän oikein pakotti itsensä muistamaan miehen kauheita kasvoja, kun näki tuon onnettoman kärsivällisenä ja hyvänsävyisenä kestävän kauheita tuskia. Se oli tavatonta, koko sairaalassa se herätti sääliä. Oliko hänen nimensä Gutmann, ei tiedetty, mutta ne olivat ainoat tavut, mitkä hän epäselvästi voi lausua. Luultiin häntä naineeksi mieheksi ja että hänellä oli lapsia. Hän ymmärsi muutamia sanoja ranskaa, sillä joskus hän vastasi päätään nyykäyttäen. Nainut? Niin, niin. Lapsia? On, on. Kun hän muutamana päivänä näki jauhoja, liikutti hän kättään niin omituisesti, että arveltiin häntä mylläriksi. Mutta siinä kaikki. Missä hänen myllynsä oli? Missä Baijerin kolkassa vaimo ja lapset nyt itkivät? Kuolisiko hän tuntematonna? Ja vaimo ja lapset ikuisesti häntä siellä odottaisivat?
— Tänään, kertoi Henriette muutamana iltana, heitti Gutmann mulle lentomuiskuja. Nyt en enää koskaan anna hänelle juomista sitä kertaa ettei hän suutele kättäni ja silmät loistavat kiitollisuudesta. Elkää naurako … kauheata on olla noin melkein kuin elävänä haudattu.
Lokakuun lopulla Jean alkoi parata. Lääkäri suostui ottamaan pois kummiputken, vaikka hän vielä oli levoton, ja haava näkyi hyvin pian arpeutuvan. Sairas sai jo liikkua, hän käveli tuntikausia edes takaisin huoneessa tai istui ikkunan vieressä ja katseli synkkänä pilvien kulkua. Mutta sitten tuli ikävä, hän puhui paljon siitä, että hankittaisiin hänelle työtä, joten hän taloa hyödyttäisi. Salaisena huolena hänellä oli aineellinen puoli, sillä hän hyvin ymmärsi, että kaksisataa frangia oli hyväksikin kulunut niinä kuutena viikkona. Henriette se varmaankin maksoi Fouchardille, muuten hän ei olisi hyvällä tuulella. Se kiusasi häntä eikä hän rohennut siitä puhua Henrietten kanssa. Oikein hänestä helpolta tuntui, kun sovittiin, että häntä sanottaisiin Fouchardin toiseksi rengiksi, joka Silvinen kanssa teki sisätyöt ja Prosper hoiti maanviljelystä.
Vaikka ajat olivat tukalat, oli toinen renki kuitenkin tarpeen. Koko paikkakunta oli hävityksen partaalla, mutta Fouchard ukon lihakauppa oli niin onnistunut, että hän nyt teurasti kolme, neljä kertaa niin paljon eläimiä kuin ennen. Kerrottiin, että hän elokuun 31 päivästä lähtien oli tehnyt hyviä kauppoja preussiläisten kanssa. Ukolla, joka 30 päivänä pyssy kädessä oli varjellut oveansa seitsemänneltä osastolta, kieltäytynyt myömästä palaakaan ja vakuuttanut, että talo oli typötyhjä, hänellä oli 31 päivänä ollut kaupan kaikenlaista kalua, kun ensimmäinen vihollinen niille main tuli. Uskomattomia säästöjä oli hän kellarista kantanut ja ajanut kotiin suuria eläinlaumoja tuntemattomista kätköistään. Siitä päivästä oli hän saksalaisten sotajoukkoin lihanhankkijoita ja ihmeteltävän taitava saamaan tavaransa hyvään hintaan myödyksi. Paljon kärsivät toiset voittajan röyhkeydestä, mutta hän ei ollut vielä koskaan antanut hyppysellistäkään jauhoja, suun täyttäkään viiniä tai lihaa muuten kuin rahasesta rahasta. Siitä puhuttiin Rémillyssä paljonkin — hävitöntä se oli, että niin menetteli mies, jonka poika juuri oli sodassa kaatunut, ei edes haudasta välittänyt, vaan antoi Silvinen sitä hoitaa. Mutta hyvät rahat hän ansaitsi, sillaikaa kuin toisilla oli pujottelemista. Ilkeästi hän vain hartioitaan kohautteli ja naurahteli tapansa mukaisesti: isänmaan ystävä, isänmaan ystävä! Olen yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin joku toinenkin. Onko se isänmaallista, että syötetään preussiläiset maksutta kypikylläisiksi? Minä heillä kaikki maksatan. Tottapahan tuota tuonnempana nähdään, nähdään se!
Jo toisena päivänä Jean oli liian kauvan liikkeessä. — Lääkärin epäilyt toteutuivat: haava avautui, jalka turposi ja tulehtui ja hänen täytyi ruveta tilaan. Dalichamp rupesi epäilemään, että siellä mahdollisesti oli luusiru, joka oli siirrähtänyt Jeanin liikkeellä ollessa. Hän tutki ja sai sen onneksi pois. Mutta siitä seurasi kova kuume, joka uudestaan vei Jeanin voimat. Ei hän koskaan ollut ollut niin heikko. Uskollisena hoitajana Henriette asettui taas entiselle paikalleen pieneen huoneeseen, jonka talvi-ilma teki niin kolkoksi ja kylmäksi.
Oltiin marraskuun alussa. Itätuuli oli jo tuonut lunta; kylmää huokui seinästä ja paljaalta lattialta. Koska huoneessa ei ollut uunia, päättivät he ottaa sinne tuliastian, jonka ininä olisi ratoksikin.