— Piru vieköön! kirosi Jean hammasta purren. Hän ei kaikkea tajunnut — Bazaine oli hänestäkin tähän asti ollut suuri päällikkö, ainoa pelastaja. — No mitä ne nyt aikovat? Mitenkä käy Pariisille?
Lääkäri tuli juuri mieltä masentaviin Pariisin uutisiin. Hän huomautti, että sanomalehti oli marraskuun 5 päivältä. Metz oli antautunut lokakuun 27, mutta Pariisiin ennätti tieto vasta 30 päivänä. Salamana se iski Chevillyn, Bagneuxin ja Malmaisonin tappioitten ja Bourgetin menettämisen jälkeen. Kansa oli raivoissaan, kun kansallinen puolustushallitus oli niin heikko ja voimaton. Seuraavana päivänä, lokakuun 31, oli kapinallisia ääniä kuulunut, ääretön ihmisjoukko oli tungeskellut torilla Hôtel de Villen edustalla ja viimein syöksynyt huoneihin ja vanginnut hallituksen jäsenet, jotka kansalliskaarti iltasella oli pelastanut, peläten vallankumous-puolueen voittavan. Ja lopuksi belgialainen lehti pahasti soimasi suurta Pariisia, jossa kansalais-sota hävittäen riehui, sillä aikana kun vihollinen oli kynnyksellä. Niin, yhteiskunta oli mädännyttä, lokaan ja vereen se uppoisi.
— Se on totta, sanoi Jean ja kalpeni, olkoon rauha maassa, kun vihollinen jo kynnyksellä seisoo.
Henriette, joka ei vielä ollut sanaakaan lausunut eikä mielellään puhunut valtiollisista asioista, huudahti. Hän ajatteli veljeään.
— Hyvä jumala! Kunhan vain Maurice, joka on niin kiivas, pysyisi niistä erillään!
Kaikki vaikenivat. Innokkaana isänmaan ystävänä lääkäri virkkoi: samapa se. Jollei olekaan nyt sotamiehiä, niin kyllä niitä kasvaa. Metz on antautunut, sama on Pariisinkin kohtalo, mutta Ranska ei siltä ole mennyttä kalua. Tanakka kestää, sanovat talonpojat.
Mutta siltä näytti, että hän koetti toivoa. Hän puhui uudesta armeijasta, joka oli muodostettu Loiren luona ja jonka ensi kokeet Arthenayssa eivät olleet onnistuneet; mutta kyllä se karaistuisi ja marssisi Pariisin avuksi. Hän oli varsinkin ihastunut Gambettan julistuksiin. Gambetta oli lokakuun 7 päivänä ilmapallossa lähtenyt Pariisista, tullut kaksi päivää sen jälkeen Toursiin, kutsunut aseihin kaikki kansalaiset ja puhunut niin mainiosti ja maltillisesti, että koko maa totteli diktaattoria, joka päämaalikseen asetti maan pelastamisen. Ja eikös sitten ollut kysymyksessä muodostaa sotajoukkoa pohjoisessa, toista idässä? Maalaiset tarttuivat aseihin; he olivat järkähtämättömästi päättäneet saada aukot täytetyiksi, vaikka sitten maasta pitäisi sotilaita pusertaa, päättäneet taistella viimeiseen veripisaraan.
— Elkäämme olko toivottomat, sanoi Dalichamp noustessaan. Olen monasti tuominnut kuolemaan sairaita, jotka sitten kahdeksan päivän kuluttua ovat ihka terveinä tepastelleet.
Jean hymyili:
— Parantakaa minut paikalla, hyvä lääkäri, että pääsen sinne taistelemaan.