Jeanin ja Henrietten tekivät tiedot alakuloisiksi. Uusi lumituisku seurasi, ja seuraavana päivänä sairaalasta tullessaan Henriette kertoi että Gutmann oli kuollut. Kova pakkanen lisäsi kuolevain lukua ja tyhjenteli vuoteita. Mykkäraukan kuoleman tuskat olivat kaksi päivää kestäneet. Viime hetkinä oli Henriette istunut hänen vuoteensa vieressä, sairas oli katseellaan sitä pyytänyt. Kyyneleiset silmät puhuivat hänelle, sanoivat sairaan oikean nimen, mainitsivat kaukaisen kylän, jossa vaimo odotti miestään, lapset isäänsä. Ja hän oli tuntematonna kuollut, heittänyt hänelle suutelon ikäänkuin vielä kerran kiittääkseen häntä hellästä hoidosta. Henriette yksin saattoi häntä hautaan, jossa routainen maa, raskas, vieras maa kumisten putosi honka-arkulle.
Seuraavana iltana sanoi Henriette: "Pikku raukka" on kuollut.
Henriette itki.
— Jospa olisitte kuullut hänen houraavan! Hän huusi minulle: äiti, äiti! ja ojensi kätensä niin hellästi minua kohti, että minun täytyi ottaa hänet syliin… Pikku raukka! Hän oli niin laiha ja kuihtunut, ettei hän painanut enemmän kuin pieni lapsi… Minä tuuditin häntä polvillani, että hän rauhassa kuolisi — viihdyttelin … ja hän sanoi minua äitiksi, minua, joka olin vain muutamaa vuotta häntä vanhempi. Hän itki, ja minä myös — ja itken vieläkin…
Kyyneleet tukahuttivat äänen, hän jatkoi vasta kotvasen kuluttua.
— Kuollessaan hän kuiskasi monta kertaa: pikku raukka, pikku raukka!… Voivoi! Raukkoja ovat kaikki, kaikki kunnon nuorukaiset, joilta tuo inhottava sota silpoo kädet ja jalat, joitten täytyy sietämättömiä tuskia kärsiä … jotka nuorena peitetään mustiin multiin.
Jok'ikisenä iltana tuli Henriette uuvuksissa ja silmät punaisena sairashuoneesta — taas oli joku hänen hoidokkaistaan muuttanut manalaan. Suru ja toisten kärsimykset saattoivat tuon pienen, yksinäisen huoneen asukkaat aina lähemmä toisiaan.
Pitkät, pitkät ja surulliset olivat päivät. Mutta ne olivat kuitenkin ihania aikoja, sillä rakkaus niitä sulostutti, hellyys, jota he veljen ja sisaren ystävyydeksi luulivat, yhdisti nuo kaksi sydäntä, jotka koettelemusten ja kärsimysten hetkinä olivat oppineet toisensa tuntemaan. Jeanille oli suureksi hyödyksi ollut tämä aika, ja kun Henriette huomasi miten älykäs ja hyvä Jean oli, unohti hän kerrassaan, että hän oli auran perässä astuskellut, ennenkun otti laukun selkäänsä. He olivat niin yksimieliset, sopivat niin hyvin yhteen, niinkuin Silvine hymyillen tuumaili. Henriette hoiti hänen jalkaansa kuten ennenkin arkailematta. Hän oli vielä surupuvussa; hän ei ajatellutkaan enää löytävänsä onnea maailmassa.
Mutta Jean uneksi paljonkin ollessaan yksinään pitkät iltapäivät. Hän oli Henriettelle sanomattoman kiitollinen, kunnioitti häntä melkein kuin pyhimystä, ajatus, joka rakkauteen vivahtikaan, oli hänestä kuin pyhyyden loukkaamista. Ja kumminkin hän ajatteli, että elämä olisi paratiisi, jos hänellä olisi vaimo, niin hellä, niin herttainen, niin oivallinen kuin Henriette. Hänen onnettomuutensa, ikävät vuodet Rognesissa, vaimon surullinen kuolema — koko eletty aika herätti hänessä kaipauksen hämärän toivon tulla onnelliseksi kerran vielä.
Hän painoi silmänsä kiinni, ja puolihorroksissa uneksi asuvansa Rémillyssä, omistavansa tarpeeksi suuren maatilan, jossa onnellisena eleli vaatimattoman vaimonsa ja perheensä keskuudessa. Untahan se oli, ei se ilmisissä koskaan toteudu.