Ei hän muuten luullut voivansakaan enää rakastaa, hän oli vain ystävä, joka piti paljon Henriettestä sen tähden, että hän oli Mauricen sisar.
Mutta tuo unelma avioliitosta oli hänelle lohdutuksena, hoivana, se jäi tuollaiseksi mielikuvaksi, joka elämässä ei konsanaan toteudu, mutta — joka kuitenkin sulostuttaa monta synkkää hetkeä.
Henriette ei edes haaveksinut rakkautta. Tuo kauhea tapaus Bazeillesissa oli tuoreessa muistissa. Jos uusi tunne oli herännyt hänen sydämmessään, niin se oli aivan hänen tietämättään; se oli noussut taimelle, vaan ei sana, ei silmäyskään sitä ilmaissut. Ei hän edes tiennyt omaksi huvikseen istuvansa tuntikausia Jeanin vuoteen vieressä ja lukevansa uutisia, jotka vain surettivat kuulijaa. Hänen kätensä ei ollut koskaan vavahtanut, kun sattui Jeanin kättä hipaisemaan; ei hänelle koskaan ollut juolahtanut mieleen, että kukaan häneen enää rakastuisi. Unhotusta, lohdutusta hän etsi rauhallisesta pikku huoneesta. Kun hän sairastaan siellä hoiti ja vaalieli hiljaisena, toimekkaana, rauhoittui hän ajatellessaan, että veli kohta palajaa, kaikki on silloin hyvästi, lopulta he kuitenkin, kaikki kolme, elävät onnellisina eivätkä eroa milloinkaan. Levollisena ja luottavaisena hän puhuu tulevaisuudesta, hänestä se oli ihan luonnollista, että kävisi niinkuin hän ajatteli — hän ei sen pitemmältä sitä punninnut, eihän hän tiennyt antaneensa Jeanille sydäntään.
Mutta kun hän eräänä päivänä oli sairashuoneesen lähtemässä, huomasi hän keittiössä preussiläisen kapteenin ja kaksi upseeria — hän kauhistui, veri hyytyi suonissa, ja hän tiesi nyt, miten paljon hän Jeanista piti. Ne tiesivät nyt varmaan nuo miehet, että sairas oli siellä, ne tulivat nyt vaatimaan häntä pois, ne vangitsevat hänet ja vievät Saksaan nääntymään linnassa. Hän kuunteli, koko ruumis vapisi, sydän oli pakahtua.
Kapteeni, lihava mies, joka joltamoisenkin sujuvasti puhui ranskaa, nuhteli Fouchardia ankarasti.
— Tämä menee jo liian pitkälle. Se on julkeutta! Olen itse tullut teille ilmoittamaan, että jos sellaista vielä kerran tapahtuu, niin en jätä sitä rankaisematta.
Ukko töllisteli siinä suu auki eikä ollut ymmärtävinään niin mitään.
— Mitä tarkoitatte, herra kapteeni…?
— Elkää ärsyttäkö minua! Te tiedätte hyvin hyvästi, että ne kolme lehmää, jotka meille sunnuntaina möitte, olivat pilautuneita … nii-in, ihan pilautuneita … ruttoon kuolleita, koska ne ovat myrkyttäneet sotamiehet — kaksi on jo heittänyt henkensä.
Fouchard huudahti muka harmissaan: pilautuneita … minun lehmäni! Sellaista lihaa … murakkaa, maukasta, parasta, mitä eläissänne olette nähnyt … lihaa, joka kelpaa vaikka sairaan ravinnoksi!