Hän huusi ja peuhasi ja selvitti, että oli rehellinen mies, joka ennemmin leikkaisi omaa lihaansa kuin möisi huonoa. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut teurastajana eikä vielä kukaan ollut milloinkaan kyennyt moittimaan hänen tavaraansa kelvottomaksi — eikä häntä voida syyttää pettäneen ketään painossa eikä lihan hyvyydessä.
— Lehmät olivat terveitä kuin jänikset, herra kapteeni, ja jos teidän sotamiehenne sairastavat vatsatautia, niin on se liiasta syömisestä taikka lienee joku hyväkäs pistänyt pataan myrkkyä…
Suu kävi kuin rokkapata ja samaan suuntaan tulvasi sieltä olettamisia jos jonkinlaisia, niin että kapteeni vihdoin tuskastuneena keskeytti hänet.
— Tarpeeksi jo tästä! Olen varoittanut, tiedätte tehtävänne. Ja vielä yksi asia: me epäilemme teitä kaikkia, koko kylän asukkaita, että suositte Dieuletmetsän sala-ampujia, jotka taas toissapäivänä ampuivat meiltä vahdin kuoliaaksi. Kuulkaa, olkaa varuillanne! Muuten se ystävyys tulee vielä kalliiksi.
Preussiläisten mentyä kohautteli Fouchard olkapäitään, virnistäen hyvin halveksivasti. Pilautunutta lihaa — totta kaiketi — pilautunutta lihaahan hän oli heille myönyt, eiväthän ne häneltä muuta olleet saaneetkaan! Kaikki raadot, jotka talonpojat olivat hänelle tuoneet, itsekuolleet eläimet, joita ojista oli löydetty … hm, eikö se hyvin kyllä kelvannut mokomille syöttiläille?
Hän iski ilkeästi silmää Henriettelle, joka jo vähän rauhoittui.
— Ja sittenkin on ihmisiä, jotka ihan vasten silmiä sanovat minulle, etten ole isänmaan ystävä! Tehkööt samalla tavalla, myökööt pilautunutta lihaa ja ottakoot ökämaksun. Ei isänmaan ystävä! Ehkäpä olen lehmänraadoilla tappanut preussiläisiä enemmän kuin moni sotamies pyssyllään!
Jean tuli hyvin levottomaksi, kun sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Jos saksalaiset virastot rupeavat epäilemään Rémillyläisten ja Dieuletmetsän sissien vetävän yhtä köyttä, niin saattavat ne minä hetkenä hyvänsä tulla huoneita tarkastamaan ja löytävät hänet. Hän oli tulisessa tuskassa, sillä hän ei missään nimessä olisi tahtonut saattaa talonväelle harmia, vielä vähemmän ikävyyksiä Henriettelle. Mutta Henriette pyysi ja rukoili, kunnes Jean vihdoin myöntyi viipymään vielä muutamia päiviä, sillä haava parani niin hitaasti eikä hän muutenkaan ollut niin voimissaan, että olisi kyennyt kulkemaan pohjoiseen tai Loiren armeijaan, joka oli äsken muodostettu.
Joulukuun puoliväliin mennessä he viettivät surullisimmat, ikävimmät päivänsä koko yhdessä-olonsa aikana. Pakkanen oli niin kova, että pieni tulisija ei enää kylliksi lämmittänyt huonetta. Kun he ikkunasta näkivät, miten paksulti lumi peitti maan, ajattelivat he Mauricea, joka oli kuin haudattu jäiseen Pariisiin, eivätkä he mitenkään tietoa hänestä saaneet. Lakkaamatta sama kysymys: mitä hän teki; miksei hän sanaakaan kirjoittanut? Eivät uskaltaneet sanoa, mitä epäilivät: hän oli haavoitettu, oli sairas — kenties kuollut. Sanomalehtien niukat tiedot eivät suinkaan heitä rauhoittaneet. Monet hyökkäykset olivat onnistuneet — ne tiedot kuitenkin heti ilmoitettiin vääriksi — mutta joulukuun 2 päivänä — tiesi huhu — oli kenraali Ducrot voittanut Champignyn taistelussa, seuraavana päivänä hänen jo kuitenkin täytyi jättää asemansa ja peräytyä Marnen toiselle puolelle. Paljoa vaarallisempi vihollinen ahdisti nyt Pariisia — nälänhätä; samoin kuin jo ennemmin raavaseläimet, olivat nyt jo perunatkin tiukassa — kaasua eivät enää yksityiset saaneet käyttää — kadut olivat pimeät — ja niitä valaisivat nyt ristiin rastiin sinkoilevat kranaatit.
Ei kukaan heistä syönyt, ei juonut ajattelematta Mauricea ja tuota kahta miljoonaa raukkaa, jotka olivat elävänä haudatut Pariisiin.