Ylt'ympäri maan, niin hyvin pohjois- kuin keski-Ranskasta tuli yhtä surullisia tietoja.
Pohjoisessa oli 22:n armeijan-osaston, joka oli muodostettu nostoväestä, muutamista rekryyttikomppanioista sekä sotamiehistä ja upseereista jotka olivat pelastaneet nahkansa Sedanissa ja Metzissä, täytynyt luovuttaa Amiens ja peräytyä Arrasiin päin, Rouenkin oli vuorostaan joutunut vihollisten käsiin — ilman että tuo kourallinen epäjärjestyksessä oleva, harjautumaton joukko tosiperään olisi yrittänytkään sitä puolustaa.
Keski-Ranskassa oli Loire-armeijan voitto Coulmiersissa marraskuun 3 päivänä elvyttänyt toivoa: Orléans valloitettiin viholliselta, baijerilaiset ajettiin pakoon, Etampesin kautta marssittiin Pariisia pelastamaan. Mutta joulukuun 5 päivänä prinssi Fredrik Kaarle valloitti Orléansin uudelleen — halkaisi Loire-armeijan kahtia, kolme sen osastoa vetäytyi Vierzoniin ja Bourgesiin ja kaksi kenraali Chanzyn johdolla Mansiin peräytyi kunniakkaasti, taisteli kokonaisen viikon. Preussiläiset olivat kaikkialla. Dijonissa, ja Dieppessä, Mansissa ja Vierzonissa. Melkeinpä joka aamu kuuli aina jonkun linnoituksen antautuneen.
Syyskuun 28 p:nä menetettiin Strassburg, — neljäkymmentäkuusi päivää sitä oli piiritetty, kolmekymmentäseitsemän pommitettu, — muurit murskana, ja talot raunioina, muistopatsaat pirstaleina — siinä hävityksen jälet.
Laonin linna oli lentänyt ilmaan, Toul antautunut ja niitä seurasivat surusaatossa: Saissons ynnä 128 kanuunaa, Verdun ja 136, Neufbrisach ja 100, La Fère ja 70, Montmédy ja 65. Thionvillesta nousivat liekit; kaksitoista viikkoa hurjasti vastustettuaan avasi Pfalzburg porttinsa. Koko Ranska oli tulessa, kanuunain jyminä ja pauke näytti sen kerrassaan hävittävän.
Muutamana aamuna kun Jean välttämättömästi tahtoi lähteä, tarttui Henriette hänen käteensä ja pakotti hänet jäämään, huudahtaen epätoivoisesti ei, voi ei, ei! Minä rukoilen teitä, elkää jättäkö minua yksin!… Te olette vielä liian heikko, odottakaa muutama päivä… Minä lupaan laskea teidät paikalla, kun lääkäri sanoo teidän olevan siksi voimissanne, jotta jaksatte taistella.
V.
Muutamana kylmänä joulukuun iltana olivat Silvine ja Prosper pienen Kaarlon kanssa talon suuressa keittiössä; Silvine ompeli, Prosper laittoi ruoskaa.
Kello oli seitsemän; he olivat syöneet päivällisen kuuden aikana odottamatta Fouchardia, joka luultavasti oli viivähtänyt Raucourtissa, jossa oli puute lihasta. Henriette oli mennyt sairashuoneeseen; sinä yönä oli hänen valvontavuoronsa. Lähtiessään oli hän muistuttanut Silvineä lisäämään hiiliä Jeanin tulisijaan.
Ulkona oli pilkkopimeä, vaikka maa oli lumivalkoinen. Ei niin ääntä kuulunut lumisesta kylästä. Huoneessa nirahti Prosperin veitsi, kun hän uutteraan näverti ruoskanvarteen kaikellaisia koristuksia. Silloin tällöin vaipui veitsi polvelle ja hän jäi katselemaan keltakutrista lasta, joka unisena nuokkui tuolilla. Lapsi viimein nukkui ja silloin oli vielä hiljaisempaa. Äiti siirti hiljaa kynttilän syrjään, ettei se lapsen silmiä häikäisisi; sitten hän vaipui ajatuksiinsa, mutta ompeli kuitenkin ahkerasti.