Prosper katkaisi äänettömyyden.
— Kuuleppas Silvine, minulla olisi vähän sanomista sinulle. Odotin siksikun olisimme kahden kesken.
Silvine katsahti levottomana.
— Kas niin. Anna anteeksi, että puhun asioista, jotka tekevät sinut surulliseksi, vaan parastahan on, että tiedät sen ajoissa. Rémillyssä näin minä kirkon luona tänä aamuna Goliathin yhtä selvästi kuin nyt näen sinut… Se oli varmaan hän, sillä minä katsoin häneen ihan vasten silmiä.
Silvine kalpeni, hänen kätensä vavahtivat ja hän parkasi tuskallisesti: voi hyvä jumala, hyvä jumala!
Varovasti Prosper sitten kertoi, mitä päivän pitkään oli saanut tietää. Kukaan ei enää epäillyt — Goliath oli vakoilija; hän oli asettunut sille seudulle asumaan oppiaksensa tarkoin tuntemaan tiet ja varokeinot. Muistettiin miten hän asui Fouchardin luona, miten yhtäkkiä katosi, ja mitä hän oli toiminut Beaumontissa ja Raucourtissa päin. Ja nyt hän oli palannut, oli Sedanin päällikkökunnalle antanut salaisia tietoja, käveli taas kylissä ja näytti siltä kuin nyt olisi hänen tehtävänään ilmiantaa muutamia, verottaa toisia ja pitää huolenaan, että kansa antoi kaikki mitä siltä vaadittiin. Sinä aamuna oli hän ollut kovin röyhkeä Rémillyssä, kun muuan jauholähetys oli myöhästynyt.
— Nyt sen tiedät, lisäsi Prosper, tiedät, mitä teet, kun hän tulee tänne.
Kauhistuen Silvine hänet keskeytti: luuletko hänen tulevan?
— No, se nyt on varma. Tietysti hän on utelias; ei ole lasta koskaan nähnyt, ja tietää hyvin kyllä että se on olemassa. Ja olethan sinä täällä, tottakai hän sinua tahtoo tavata … ja … ja ethän sinä niin ruma ole.
Silvine viittasi häntä vaikenemaan.