VI.
Kauheasti oli taistelu ja kaupungin antautuminen tärisyttänyt Sedanin asukkaita, mieli oli synkkä; päivä toisensa perästä kului, siitä oli kohta neljä kuukautta.
Delahercheläiset elivät entistä myöten.
Mutta yksi huone tuossa suuressa rakennuksessa oli aivan kuin asumaton — se oli tehtailijan asumakerroksen toisessa päässä, kadunpuoleinen huone, jossa översti Vineuil yhä sairasti. Toisista ikkunoista tunkeutui niitä avatessa elämän melu ja hälinä, — sairaan ikkunoista eivät kaihtimet koskaan nousseet, ne olivat kuin kuolleet elämälle.
Översti oli valittanut kilon häikäisevän silmiään; — lieneekö luulotellut, ei tiedetty, mutta hänen mielikseen poltettiin huoneessa lamppua yötä päivää.
Kaksi pitkää kuukautta oli hän virunut vuoteessa, vaikka, kuten rykmentinlääkäri Bouroches tutkittuansa ilmoitti, ainoastaan nilkkaluu oli halki, mutta haava ei ottanut parantuakseen, ja siinä sivussa ilmaantui kaikenmoista muuta.
Nyt hän jo oli jalkeella, mutta sielun ja ruumiin voimat olivat niin murtuneet, niin mennyttä kalua, ettei hän väsymykseltä jaksanut muuta kuin päivät päästään venyä leposohvalla uunin edessä ja katsella liekkien kiemuroita. Hän laihtui, kuihtui varjoksi entisestä itsestään, eikä lääkäri, joka häntä hoiti, keksinyt riutumisen syytä.
Delaherchen vanha rouva oli paikalla valloituksen jälkeen samaten sulkeutunut huoneeseen. Varmaankin he olivat sopineet, — nuoruuden ystävät — etteivät sieltä lähtisi, niin kauvan kuin preussiläiset majailivat talossa. Jotkut upseerit olivat vain pari kolme päivää asustaneet siellä — muuan kapteeni — herra von Gartlauben näytti jäävän määräämättömäksi ajaksi. Niitä asioita ei översti eikä vanha rouvakaan ottanut puheeksi.
Vaikka jo kahdeksankahdeksatta ikäinen, nousi vanha rouva ylös päivän koittaessa, istuutui nojatuoliin uunin toiselle puolelle vastapäätä ystäväänsä ja lampun himmeässä valossa neuloen sukkia köyhille lapsille, mutta översti tuijotti toimetonna hiilokseen — yksi ainoa ajatus oli tyyten vallannut hänen mielensä. Tuskin paria kymmentä sanaa he päivässä vaihtoivat; kun vanha rouva, joka kuitenkin liikehti talossa, joskus sattui sanallakaan ilmaisemaan, mitä maailmassa tapahtui, esti hänet översti siitä heti. Hän ei tiennyt mitään maailman menosta, ei Pariisin piirityksestä, ei Loiren tappioista eikä muista surusanomista.
Mutta vaikka översti siten elävänä hautautui, vaikka hän sulki korvansa eikä edes päivän valoa sietänyt, löysi kuitenkin isänmaan suru ja ahdistus, kauhea kurjuus tiensä sinne, se tunkeutui kuin seinäinraoista, sitä oli ilmassa, jota hän hengitti, — sillä syövyttävänä myrkkynä se päivä päivältä jäyti hänen ruumiinsa voimia ja riisti häntä aina lähemmä ja lähemmä hautaa.