Sambuc vannoi isänsä pään kautta, että oli sitonut kaksi suurta kivimöhkälettä ruumiin jalkoihin — mutta yhtäkaikki se kellui vedessä.
Kolme päivää myöhemmin preussiläiset löysivät säkin ruohikosta Pont-Maugisin luota ja joutuivat ihan raivoon, kun avatessaan näkivät siinä miehen, joka oli teurastettu kuin sika. Kauheasti uhkaillen he etsiskelivät ilkityön tekijöitä.
Luultavastikin olivat muutamat kyläläiset lörpöttäneet, koska eräänä iltana vangittiin kylänvanhin ja Fouchard vanhus, joita syytettiin pitäneen yhtä sissien kanssa ja siinähän ne olivat Goliathin murhaajat.
Ja silloin Fouchard käyttäytyi todellakin erinomaisesti, hän oli ihka
tyyni ja rauhallinen, sillä hän tiesi, että vaitioleva kaikki voittaa.
Levollisena hän lähti, pyytämättä edes pienintäkään selitystä.
Tottapahan selviää!
Lähitienoilla kerrottiin ihan yleisesti, että hän oli preussiläisiltä ansainnut kaupoissa suuret summat ja oli säkittäin kätkenyt rahaa piilopaikkoihinsa.
Henriette tuli hyvin levottomaksi, kun sai tapauksesta tiedon. Jean pelkäsi vahingoittavansa isäntäväkeään ja tahtoi välttämättömästi poistua, vaikka hän lääkäristä oli vielä liian heikko. Henriette sai hänet kuitenkin jäämään vielä neljäksitoista päiväksi; hän joutui ihan epätoivoon eroa ajatellessaan.
Kun Fouchard vangittiin, oli Jean piiloutunut taloon ja siten pelastunut, mutta vaara oli siltä yhtä suuri; voisivathan preussiläiset minä hetkenä hyvänsä tarkastaa taloa ja minnekkä hän joutuisi silloin? Enonkin kohtalo Henrietteä huoletti. Hän päätti sen tähden lähteä muutamana aamuna Sedaniin puhuttelemaan Delaherchea, jonka luona kerrottiin muutaman preussiläisen upseerin asuvan — ehkä hän voisi jotain vaikuttaa.
— Silvine, hän sanoi lähtiessään, hoida sairastamme hyvästi; anna lihanliemi kello kaksitoista ja lääkkeet kello neljä.
Silvine oli taas entisellään. Hän ja Prosper hoitivat taloa isännän poissa ollessa, ja pikku Kaarlo naureskeli ja keikkui äitin ympärillä niin kuin ennenkin.
— Olkaa huoleti, rouva, hän ei jää mitään vaille! Minä kyllä hänestä huolen pidän!