Samana hetkenä Jean rohkaseutui ja avasi huoneensa oven. Vaikkei hän koskaan tiedustellut, mitä talossa tapahtui, kummastutti häntä outo edes takaisin vaahtautuminen ja kovaääninen puhe. Ja hänen luokseen, hänen rauhaisaan huoneeseensa Silvine pakeni, nyyhkyttäen, hapset hajalla, niin peräti toivotonna, että Jean alussa ei saanut sanaakaan selvää hänen katkonaisista sanoistaan. Hän huitoi monta kertaa käsillään ikäänkuin jotain kauheaa olisi tahtonut luotaan karkoittaa.
Viimein Jeanille kaikki selvisi. Hän näki väijymisen, teurastuksen, äitin ja pienokaisen hänen vieressään katsomassa, isän sidottuna pöydällä, kurkussa ammottava haava, josta veri vuoti soikkoon. Vexi hyytyi hänen suonissaan, sydän jähmettyi. Hyvä jumala, miten inhottava sota on! Se muuttaa ihmiset pedoiksi, kylvää vihaa, kastelee pojan isän verellä ja tekee kansakunnat verivihollisiksi! Kamala kylvö — kauhistuttava sato!
Silvine oli vaipunut tuolille, suuteli pienokaista herkiämättä ja hoki myötäänsä: poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!… Poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!
Fouchard pääsi nyt keittiöön. Hän oli vaatien koputtanut ovelle, viimein täytyi hänet laskea. Ei hän suinkaan ilokseen kotiin palannut — näki pöydällä ruumiin, jonka pää retkotti pöydän laidalta, ja soikon verta täynnä. Hän oli jo luonnostaan kiivaanlainen, nyt hän ihan vimmastui.
— Kirotut roistot! Ettekö osanneet ulkopuolella pysytellä sikamaisuuksinenne? Minun taloni ei ole sikolätti … eikä ihmisten asunnoita saa ryvettää moisilla teurastuksilla!
Sambuc puolustelihe ja selvitteli, mutta ukko ei tyyntynyt. Vihaisena ja samalla peloissaan hän jatkoi: ja mihinkä minä kätken ruumiin? Se on kaunista — työntää ruumis toisen ristiksi eikä ajatella seurauksia. Jos nyt vahti tulee tarkastamaan, niin olen minä kauniisti kiinni. Mutta siitähän te viis välitätte mitenkä minulle käy!… Vaan jollette paikalla töytyytä ruumista täältä, niin on meillä — piru vie — tilit vielä tekemättä! Ota sinä päästä, toinen jaloista tai vaikka miten, mutta rivakasti; kolmen minuutin perästä ei hänestä niin hiuskarvaa saa olla jälellä täällä!
Sambuc sai vihdoin Fouchardilta säkin, vaikkei hän kernaasti mitään hellittänyt. Huonoimman hän kuitenkin valitsi ja selitti päälliseksi, että sekin oli liian hyvä preussiläiselle. Mutta Cabassella ja Ducatilla oli täysi työ, ennenkun saivat Goliathin säkkiin; ruumis oli liian pitkä ja paksu ja jalat roikkuivat ulkona. Sitten hänet kannettiin käsikärriin, jolla he tavallisesti kulettivat leipää.
— Maasiin me hänet lähetämme, siitä saatte olla varma! selitti Sambuc.
— Vaan sitokaa kaikella muotoa pari kunnon kiveä koipiin, ettei se piru pinnalle kohoa, raivosi Fouchard.
Ruumissaatto katosi pimeyteen; ei kuulunut muuta kuin käsikärrin narina öisessä hiljaisuudessa.