— Sysää hänet reunemmaksi, että veri vuotaa soikkoon eikä roisku lattialle!
Goliath työnnettiin ihan pöydän laidalle ja Sambuc ryhtyi työhön tyynenä ja varovasti. Hän kääri hihansa ja sivalsi veitsellä — kerralla meni kurkku poikki. Kaulasuonesta pulppusi veri kuin suihkulähteestä ja vuoti soikkoon.
Hän oli menetellyt varovasti, ainoastaan muutamia veripisaroita roiskahti lattialle. Kuolema ei niin pian seurannut, vaan kuolemankamppausta ei tarvinnut nähdä, sillä nuora oli vahvaa, ja ruumis pysyi ihan liikkumatonna. Ei nykäystä, ei korahdusta. Kasvot oli kuolontuska vääntänyt, pisara pisaralta veri niistä väheni, kuolema löi niihin leimansa — kalvo laskeutui silmille, katse sammui.
— Kuulkaapas Silvine, pesusienen me vielä tarvitsisimme!
Silvine ei liikahtanut, silmät seisoivat päässä, kuin lattiaan naulattuna hän siinä tuijotti, kädet ristissä rinnalla ja kurkkua puristi kuin rautakahleilla.
Yhtäkkiä hän sitten huomasi Kaarlon vieressään. Lapsi oli tarttunut hänen hameeseensa, — oli herännyt, saanut oven auki ja kenenkään huomaamatta pujahtanut keittiöön.
Kuinka kauvan hän lieneekään seisonut siellä äitin takana?
Hänkin sen näki. Silmille valahtaneitten hiusten alta tähystelivät hänen suuret siniset silmänsä punaista veripintaa, joka vähitellen täytti soikon. Ehkä se huvitti häntä. Luultavasti hän ei alussa ymmärtänyt, mitä tapahtui. Mutta varmaankin se hänestä sitten tuntui inhakalta, vaistomaisesti hän tajusi nähneensä teoista kauheimman, sillä yhtäkkiä hän kirkasi: äiti, äiti! Minua pelottaa — tule pois!
Silvine hätkähti, ruumis tärisi kuin virran päällä, hän tuskin kesti jaloillaan. Se oli liikaa; kauhu vei häneltä voimat, pyyhkäsi jännityksen, joka kaksi päivää oli häntä pitänyt pystyssä. Luonto voitti, hän oli taas nainen, hän hyrskähti itkuun.
Rajusti hän tempasi lapsen syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten. Ja hän juoksi pois, pakeni, hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla enempää, hän tahtoi piiloutua synkimpään soppeen, halusi kuolla, vaipua maan alle…