Niinä päivinä oli päälle päätteeksi löydetty toinenkin rutonahjo — Maasvirta, josta jo oli ongittu toistatuhatta hevosenraatoa. Sittenpä olikin joki puhdas — luultiin; mutta se luulo petti, kun poliisi muutamana päivänä tarkasti joen pohjaa, joka siltä kohdalta oli kahden metrin syvyinen, ja huomasi vedessä valkeita esineitä — kiviä kaiketi; mädänneitä ihmisruumiita ne olivat, niin mädänneitä, etteivät ne olleet turvonneetkaan eivätkä sentähden kohonneet pinnalle. Melkein neljä kuukautta ne olivat ruohokossa lojuneet. Käsiä, jalkoja ja päitä kohosi keksissä. Virtakin irroitti ruumiista osia ja vei milloin käden, milloin jalan. Vesi oli samakkaa, suuria kuplia kohosi pinnalle, särkyi ja myrkytti ilman.
— Hyvä toki, että kylmää, huomautti Delaherche. Mutta kunhan lumi rupeaa sulamaan, niin tiedän mä, että on vaara tarjona, jollemme ajoissa pidä huolta.
Gilberte pyysi hymyillen, että hän puhuisi muusta … syödessä.
— Kummallista, että ne nyt mieleeni juohtuivat, sanoi tehtailija, mutta se on varma, että kalatta sitä saa syödä kotveroisen tästä puoleen.
Kun he syötyänsä joivat kahvia, tuli palvelija ilmoittamaan, että herra von Gartlauben kysyy, saisiko hän hetkisen heitä puhutella.
Siitä syntyi aika hälinä, sillä kapteeni ei ollut koskaan tullut siihen aikaan — keskipäivällä.
Delaherche sanoi paikalla, että olkoon hän hyvä ja tulkoon — mukava tilaisuus esitellä Henriette.
Kun kapteeni näki vielä toisenkin nuoren naisen, oli hän kahta kohteliaampi. Hänelle tarjottiin kahvia ja hän joi kupillisen ilman sokeria niinkuin oli nähnyt juotavan Pariisissa. Hän oli muuten halunnut paikalla ilmoittaa rouva Delaherchelle, että hänen turvattinsa, muuan tehtaantyömies, joka oli tapellut preussiläisen sotamiehen kanssa ja siitä syystä vangittu, oli nyt vapaa.
Gilberte käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui Fouchardista.
— Herra kapteeni, pyydän esitellä teille paraimman ystäväni! Hän toivoo teidän apuanne — hän on sen rémillyläisen sisarentytär, jota on epäilty Dieuletmetsän sissien liittolaiseksi. Kaiketikkin muistatte —?