— Vai niin — vakoilija, polonen, joka löydettiin säkistä. Se on ikävä juttu … vakavaa laatua … varsin vakavaa. Pahoin pelkään, etten voi mitään vaikuttaa.
— Voi ei, kapteeni hyvä — elkää sanoko niin — minä olisin niin iloinen, kapteeni…
Gilberte katsoi häneen lempeästi, loistavin silmin. Kapteeni oli hurmautunut, hän kumarsi kohteliaasti, ja samalla nöyrästi. Koska Gilberte tahtoo, niin —!
— Kiitän teitä sydämmellisesti, herra kapteeni, sopersi Henriette.
Hänestä tuntui tuiki vastenmieliseltä tuo sotilas; hän muisti yhtäkkiä miehensä, Weiss-raukan, joka ammuttiin kuoliaaksi Bazeillesissa.
Edmond, joka heti kapteenin tultua oli pujahtanut huoneesta, palasi ja kuiskasi jotain Gilbertelle. Rouva nousi paikalla, kertoi pitseistä, joita myöjä oli tullut näyttämään, ja pyytäen anteeksi poistumistaan lähti Edmondin kanssa.
Henriette istuutui ikkunanpieleen, kun jäi yksin Delaherchen ja kapteenin kanssa, jotka jatkoivat äänekkäästi puhettaan.
— Lasillinen konjakkia, kapteeni? Nähkääs — minä en ollenkaan ujostele, vaan sanon suoraan ajatukseni … tiedänhän minä, että te ette ole ahdasmielinen. Niin, teidän päällikkönne on perin väärässä, kun vieläkin tahtoisi kaupungilta pusertaa nuo 42,000 frangia. Punnitkaapa kerrankaan, mitenkä paljon me olemme uhranneet aina sodan alusta asti! Pikkistä ennen taistelua tulee ensiksikin ranskalainen armeija, uuvuksissa ja nälissään ja sitten — te, jotka kyllä leivän kannan katkaisette. Sotajoukkoin kulkeminen kaupungin läpi pelkästään kaikkine korjuineen ja muine kuluineen nousee jo puoleentoista miljoonaan. Saman verran lasken taistelun pommituksineen ja tulipaloineen hävittäneen; se on jo kolme miljoonaa. Lopuksi en laisinkaan liioitelle, jos sanon, että teollisuus ja kauppa ovat kärsineet kahden miljoonan vahingon. Mitäs siihen virkatte?… Viisi miljoonaa — kaupungista, jossa on 13,000 asukasta! Ja sitten te lisäksi vielä vaaditte 42,000 frangia — mikä siihen oikeuttaa, sitä minä en käsitä! Onko se oikeuden mukaista, onko se kohtuullista?
Herra von Gartlauben punalti päätään ja vastasi vain: niin, — semmoista on sota!
Henriette istui ikkunanpielessä ja odotti. Korvissa suhisi, kummallisia ajatuksia, synkkiä kuvia pyöri hänen päässään; häntä raukasi.